Etäisyys 9003 kilometriä.

Torstaista.. Noh, meillä oli koulussa ihonhoidon teoriakoe, johon luin nostalgisesti bussilla matkalla Kouvolaan. Onnistuin lukemaan alueen kerran läpi ja sitten tuli tuskaisen paha olo enkä voinut enää vilkaistakaan tekstiä kohden. Niinpä lukeminen sai riittää ja toivotaan nyt että se ritti. Koe oli aika helppo sinänsä ja sain aika hyvin vastauksia paperille. Uskallan odottaa jotain ihan kohtalaista numeroa sikäli kuin sillä mulle mitään merkitystä olisikaan. Koe ei nyt ole kuitenkaan torstain pääpontti (vaikka ehkä sen olisi pitänyt olla)vaan se, mitä tapahtui sen jälkeen. Kello ei ollut edes 11 vielä silloin kun saavuin asemalle etsiskelemään mahdollista bussia, joka menisi mahdollisimman lähelle kotiani. No ilmeni että pääsen vain Voikkaalle saakka ja aloin soittelemaan kaikki ihmiset läpi (eli siskoni ja äitini :'D) josko saisin kyydin siitä eteenpäin. Noh, en saanut.
Tuli 8 kilometrin kävelylenkki.

Ja tuosta kävelylenkistä nyt enemmän. Ei se oikeastaan ensinäkään ollut mikään lenkki, vaan suoraa asfalttitietä tennarit jalassa. Ei kovin kivaa sinänsä, mutta selkeästi mahdollista. Hyvä musiikki kantoi pitkälle ja tulipa mieleen lapsuuskin siinä katsellessani söpöjä pieniä perhosentoukkia jotka pyrkivät tien toiselle puolelle (Miksi ne AINA pyrkivät tien toiselle puolelle?!). Noh siinä kahden tunnin kävelyn aikana onnistui jalat tulemaan lievästi makaronia muistuttavaksi tikuiksi, mutta sen lisäksi (kuten aina) ajatus alkoi laukkaamaan. Aloin ajattelemaan sitä, kuinka pitkä matka tästä hetkestä on päämäärään. Kullakin se on taas omansa, mutta takaan että matka on pitkä. Tai oikeastaan toivon että on, koska silloin se varmasti tuntuu tärkeämmältä. No oma päämääräni (kuten se tuossa vieressä lukee) on edelleenkin Los Angeles ja matka sinne tosiaan on 9003 kilometriä linnuntietä. Eli aika pitkä, veikkaisin. Tuossa tuota vaivaista 8 kilometriä kävellessä alkoi ajattelemaan sekä fyysisesti tuota matkaa että henkiseltä tasolta. Jos 8 kilometriin meni se kaksi tuntia, niin en jaksa edes laskea kuinka kauan menisi kävellä Los Angelesiin (jos se ylipäätään olisi mahdollista). Henkinen taso siis jälleen kerran vei voiton kiinnostuksessa.

Kuten ehkä muistatte mahdollisesti lukeneenne sen blogimerkinnän, jossa puin autokuskien ajotyylin verrannollisuutta kuskin omaan elämään. Noh, jos ette niin löydätte sen varmasti tuosta kesämerkintöjen listasta. No tämä juttu on nyt aika vastaava. 8 kilometrin aikana tuli muutamaan otteeseen sellanen fiilis että ei jaksa, ei niin millään enää. Halusi vain luovuttaa ja jäädä istumaan tienpenkalle odottelemaan että äiti ja mummo kuuden tunnin kuluttua palaisivat Helsingistä ja noukkisivat minut mukaansa. Jokin voima sai kuitenkin jatkamaan. Ehkä se oli tietynlainen tarve näyttää että pystyy siihen. Eihän kukaan ollut näkemässä ja kaikki ohikulkijat tuijottivat autoistaan tuota outoa ilmiötä.
Autoilijat ovat tässä tapauksessa nyt niitä ihmisiä, jotka pyrkivät eteenpäin mahdollisimman nopeasti ja vaivattomasti. He pääsevät helposti muiden ihmisten ohi ja nousevat sitäkin nopeammin johtajan ja päättäjien virkaan. Mutta sitten tulee ongelma vastaan; mitä jos auto hajoaa kesken matkan? Juuri kun olet saavuttamassa urasi huipun? Olet keskellä korpea ja autosi hajosi. Olet keskellä urakehitystä ja ideasi loppuu.. Joudut pyytämään jonkun toisen apua ja nöyrtymään siihen ettet olekaan niin voittamaton. Pomon paikka jäi nyt saamatta koska muut autoilijat kaasuttavat ohi. Niin täällä vain tehdään; jos jonkun auto hajoaa niin muut ohikulkijat kääntävät katseensa vasempaan ja painavat kaasua.
Noh, kävelijän on sinänsä helpompaa. Sitä orjentoituu siihen että on pakko mennä eteenpäin vain jalkojen varassa. Kun jalat sanoo ei, niin sitten pysähdytään ja levätään. Tämän jälkeen jatketaan orjentoitunutta kulkua eteenpäin ja jossakin vaiheessa ohitetaan nämä kaasuttelijat, joiden auto hajosi.
Jos autoilijat ovat niitä, jotka tekevät uraansa nopeasti ja vaivattomasti; kävelijät ovat niiden vastakohtia. He etenevät hitaasti, omien voimiensa mukaan. Heillä ei kuitenkaan ole sitä vaaraa että se, minkä avulla he kulkevat, hajoaisi sillä he voivat aina lepuuttaa jalkojaan. Näin nousu pysyy tasaisena eikä suuria riskejä ole.

Nyt kun tämän tiputtaa kunnolla henkiselle tasolle niin voisin sanoa että jos suomalainen haluaa kansainväliseen menestykseen, matka on aina pitkä ja olet aina kävelijän roolissa. Et koskaan pääse helpolla, mutta uskon että kun joskus saavutat sen mitä ikinä tavoitteletkaan, se on kaiken sen vaivan arvoista ja varmasti pysyvämpää kuin se pikainen nouseminen auton avulla!
Autot hajoavat, ihmiset eivät. Think about it.

Periaatteen periaate

Maailman suurin ihme on tapahtunut, olen löytänyt Kouvolasta yhden positiivisen puolen! Yhden pienen vuorokauden ajan, jolloin Kouvolan kaduilla kävellessä voi ihan oikeasti ja rehellisesti hymyillä! En usko että tämä kovin kauaa tulee kestämään, koska synkkä syksy valtaa taas alaa ja sen myötä mieliala lähtee ehkä jyrkkään luisuun, mutta kuitenkin! Tämä vuorokauden aika on yllättäen aamu! Yleensä nukun tuon ajan ohi hyvinkin sulavasti enkä kadu sitä ollenkaan, mutta näinä kouluaamuina kun on se n. 45 minuuttia aikaa pyöriä Kouvolassa ennen koulujen alkua niin se on oikeasti jotenkin rentouttavaa ja mukavaa. Bussin odottamisesta hyisellä pysäkillä, siinä on ensinäkin jotain nostalgista. Kahvin ostaminen coffee housesta 90 sentillä ja sitten Kouvolan jollekin räkäiselle penkille istahtaminen ja siinä vaan möllöttäminen ja ihmisten tarkkailu on pikkuhiljaa luomassa uusia ulottuvuuksia jo valmiiksi rikkaalle mielikuvitukselleni. Olen saanut jo muutaman idean mahdollista lyhytelokuvaa varten, mutten niistä nyt juorua sen enempää.
Aamulla Kouvolassa istuskellessa näkee jos minkälaista porukkaa, joihin ei iltapäivällä ja illalla enää kiinnitä niinkään huomiota. Mummot kulkee rollaattodeiren kanssa ympyrää miettien mihin sitä menisi kahville ja mitä kahvia ottaisi ystävättärensä kanssa. Papat ostavat ruusuja aamutouhuissaan, Peltirummun omistaja käy palauttamassa pullot ja ostamassa sapuskaa työpäivää varten. Tori ja kävelykatu heräävät henkiin töihin ja kouluun kiirehtivistä ihmisistä ja työmiehet pitävät ensimmäisen kahvituntinsa.
Kyllä, I like! Mutta älkää ihmiset nyt säikähtäkö, en pidä vieläkään Kouvolasta sen enempää kuin aikaisemminkaan! Löysin vaan uuden puolen aamuista..

No ihan varsinaiseen asiaan. Tuossa aamubussissa istuskiessa ja musiikkia kuunnellessa ajatus juoksee aika hurjaa vauhtia. Tänään löysin itseni ajattelemasta periaatteita ja niistä kiinni pitämistä. Tulipa uhrattua yksi ajatus blogillekin ja nyt päätin toteuttaa tuon ajatuksen. Eli mitä omiin periaatteisiin tulee, niitä on paljon ja pyrin pitämään jokaisesta kiinni parhaan kykyni ja itsekurini mukaan mutta aina se ei onnistu tietenkään. Aina välillä tulee joku joka saa mielipiteet muuttumaan ja se on ihan okei, periaatteista ei kuitenkaan luovuta.
Muutama periaate nousi mieleen ensimmäisenä. Ensinäkin musiikin "kuuntelu" periaatteena. Minun mielestäni ihminen ei kuuntele jotain tiettyä bändiä ellei hän omista ainakin yhtä levyä kyseiseltä yhtyeeltä. Jos on kuullut vain bändin radiohitit, ei silloin kuuntele bändiä vaan radiota. Se että on uhrannut muutaman euron bändin levyyn niin se luo jo tiettyä uskottavuutta. Ei, se että on ladannut koko bändin tuotannon laittomasti (tai laillisesti) netistä niin se ei minulle merkkaa yhtään mitään. Ainakin se kokoelma-levy pitää hyllystä löytyä jos sanoo kuuntelevansa jotain bändiä. Tämä sama asia pätee oikeastaan bändipaitoihin ja niiden käyttöön. Tässä siis tulee toinen periaate periaatteessa. Bändipaitojen käyttäminen on minun mielestäni ansaittava. Tämä ajatus nousi esiin tämän kesän Sonispheressä. Ei kuka tahansa voi pitää esim. Alice Cooperin paitaa. Jos vastaan kävelee joku massamuodin mukana kulkeva ihminen, jolla on Alicen paita päällä muttei koskaan ole kuullut kuin korkeintaan radiohitit (eikä välttämättä niitäkään yhdistä nimeen) niin ei, silloin ei todellakaan ole ansainnut artistin paitaa päälleen. Tajuatteko mitä haen takaa?

Tässä oli muutama ehkä pieneltä ja typerältä kuulostava periaate-esimerkki allekirjoittaneelta mutta nämä eivät suinkaan ole ainoita eivätkä niitä kovinpia periaatteita. Kaikilla on omat periaatteensa ja mielipiteensä. Kaikkien periaatteiden periaate on kuitenkin se että niistä pidetään kiinni viimeiseen saakka! Mielipidettä ei tule vaihtaa joka käänteessä uusia ihmisiä tavatessa, sillä muuten se antaa sinusta toivottoman teinipellen kuvan. Tässä siis saapuu Roxx Decker lakikirjan osa.. Ehkä neljä tai viisi?

"Pidä periaatteistasi kiinni kunnes jokin älykkäämpi otus tulee ja toteaa ne hyvin perustein vääriksi. Tällöinkin väitä vastaan mahdollisimman tiukasti äläkä anna heti periksi, muuten vaikutat perseennuolija-ötökältä ja siitä ei taas kukaan pidä."

Näillä punaisen langan menettäneillä sanoilla mennään tänään. RD kiittää ja toivottaa hyviä aamuja mahdollisille lukijoilleen! Keep the rock rolling!

Vippoja ja spaatteleita

Kieltämättä on aika venkaa löytää itsensä tyyliin kertaviikkoon-meiningillä Sokoksen meikkiosastolta tankkailemassa omia varastoja ammattia varten varsinkin jos ei ennen koulun alkua edes tyyliin tiennyt että Kouvolassakin on Sokos.
Eli hei pieni neitihetki sallittakoon tähän väliin koska en ole meikeistä ja niillä työskentelystä juorunnut tänne juuri ollenkaan sitten haastatteluni.

Elikkä hyvät ihmiset, koulut ovat alkaneet ja syksy sateineen ja kylmine aamuineen on saapunut keskuuteemme! Nuuskamuikkunen on lähdössä etelään ja me muumit valmistaudumme unten maille. Paitsi että koulujen alku ja/tai niiden jatkuminen häiritsee meidän pyöreiden ja valkeiden olentojen talviunille pääsyä, joten menkäämme suoraan asiaan.
Yllätyin kuinka kivaa meikkaaminen onkaan! Oma elämäni meikkimaailmassa on ollut jokseenkin asteittaista (onko tuo sana?). Ala-asteella ei meikkaaminen tullut kysymykseenkään vaikka kaikki muut melkein alkoivat meikkailemaan siinä vitos ja kutosluokan taitteessa. Yläasteen alussa meikkasin hieman, mutta koska kaverini eivät juurikaan meikanneet niin enpä minäkään jaksanut kallista uniaikaa uhrata kaunistautumiseen.
2006-vuosi on jälleen kerran tietynlainen muutoksen vuosi tässäkin suhteessa, sillä rockin tulo elämääni muutti myös meikkitottumuksiani. Aloin käyttää ripsaria ja kajaalia. Vähän ajan kuluttua myös luomiväri yleistyi, mutta meikkivoiteet sun muut eivät edelleenkään tulleet kysymykseenkään.
Voitte siis varmasti uskoa kuinka ihmeellistä oli löytää itsensä meikkikoulusta tänä syksynä. Meikit eivät tosiaankaan ole koskaan olleet kovin suuri ja painava osa elämääni, enkä oikeastaan usko vieläkään että jaksaisin alkaa laittautumaan joka ikinen aamu ennen kouluun/kaupungille lähtöä mutta toki aika näyttää!

Koulusta nyt sen verran että kivaa on ollut. Jokaisessa koulussa on aina puolensa, mutta pääasiassa Head Housessa on ollut yllättävän hienoa! Ihmiset ovat mukavia ja persoonallisia, mikä on aina todella positiivista! Yllättävää on sinänsä se että ryhmämme on loppupeleissä aika hiljainen, mutta toivottavasti ääntä alkaa lähtemään kunhan tässä nyt enempi tutustutaan. Poikkeuksia toki jälleen on ja jokainen tunnistakoon nyt itsensä! :D
Perusasiat on nyt jotakuinkin käyty läpi ihan meikkivoiteen levityksestä sinne kulmien värjäämiseen ja huulipunien levitykseen. Päivämeikkiä on harjoiteltu, mutta minun ongelmani on ollut nyt lähinnä se etten saa päivämeikistä tarpeeksi vaaleaa ja lämmintä vaan aina se tuppaa lipsahtamaan iltameikin puolelle! :D Ehkä sitten iltameikissä löydän ne päivämeikin salat.

Hienoa on siis ollut ja jatkoa olen alkanut jo päässäni suunnittelemaan! Ja tosiaan kuten tuossa alussa totesin niin täydennyksiä on jo hankittu. Mm. muutama spaatteli on ostettu lisää ja tänään kävin ostamassa keskikokoisen sekä kaksi pientä vippaa. Syynä tähän se että kyllästyin ensinäkin spaattelin jatkuvaan desifiontiin kesken meikin ja on helpompi ottaa aina puhdas spaatteli uudelle asialle.. Ja tänään kyllästyin levittämään puuteria silmän alueelle meikkisienellä koska siitä ei oikein tuntunut tulevan mitään. Pienet vipat pelastakoon minut.