Get on the train! huusi Theodore "T-bag" Bagwellkin tässä muutama vuosi takaperin Prison Breakissa. Nyt semmoset pari kolme vuotta tapahtuneen jälkeen, tulin itsekin tänään ajatelleeksi tuota lausahdusta tosin vähän erilaisessa tilanteessa vaikka näkökulma tosin on aika sama. En kyllä ole varma ajattelinko sitä tänään vai eilen vai viikko sitten, koska päivät tuntuu sekoittuvan toisiinsa tai ainakin ajatukset. No ajankohdalla ei sinänsä ole väliä vaan tuolla itse lausahduksella, get on the train!
Nyt en vaihteeksi ole kovin varma saanko puettua ajatukseni sanoiksi vai en, mutta yritetään.
Aloin ajattelemaan ajankulkua vähän niinkuin junana, jonka kyytiin pitää vain hypätä vauhdissa jos aikoo saada jotakin aikaiseksi. Sanoisinko että tuo juna kulkee ohi n. kerran kymmenessä vuodessa tai ehkä jopa harvemmin ja jos siitä junasta myöhästyy, voi sanoa hyvästit toiveilleen kansainvälisestä urasta tai muuten vaan huipulle nousemisesta.
Nyt otan parhaan esimerkin esiin tässä; Tuossa 1970-luvun loppupuolella Suomessa hiippaili viitisen ihmeellistä pikkujätkää, joilla jokaisella oli jokseenkin sama päämäärä. He eivät oikein saaneet tuulta purjeisiinsa täällä Suomessa, oli syy siihen sitten mikä tahansa. Ajoitus oli kuitenkin tärkein! He tekivät yhteisen päätöksen ja muuttivat läntiseen rajanaapuriimme mukanaan muutama kolikko, varastettu styrkkari ja kitara. Aika epätoivoinen liike niin nuorilta ja köyhiltä pojilta, mutta; Kuten sanoin, kysymys oli vain ajoituksesta. Tuo juna sattui juuri silloin Suomen laiturille yhdeksän ja kolme neljännestä ja matka maineeseen alkoi! Kyse oli vain ja ainoastaan ajoituksesta ja siitä, että otti niskastaan kiinni ja hyppäsi ohikulkevaan junaan ja antoi sen viedä mikä päämäärä sitten olikin.
Olen aika varma että kyseistä jätkäporukkaa pelotti aivan perkeleesti koko muuttunut elämäntilanne, vaikkeivat herrat sitä välttämättä toisilleen sanoneet tai eivät ainakaan julkisesti tule koskaan sitä myöntämään. Se vain on niin että uudet asiat pelottavat aina sitä kaikista kovintakin jätkää. No hei, en moiti! En todellakaan! Uskaltaisitko itse nousta johonkin tuntemattomaan junaan, jonka määränpäätä et tiedä? Joo, en mäkää.
Kaikki kunnioitus menee siis Hanoi Rocksin jätkille, sillä he uskalsivat (voisin jopa sanoa että suomalaisista ensimmäisinä) nousta tuohon junaan ja lähteä sen mukana minne se ikinä veikin. Tässä tapauksessa.. Noh, Los Angeles taisi olla päätepysäkki. Sieltä lähti uudet junat ja uudet raiteet eri suuntiin, mutta kuvitelkaa kuinka pitkälle tuo juna vei.
Olen varma, että jokainen, joka uskaltaa nousta tuohon junaan, voi saavuttaa kaiken sen elämässään, mitä ikinä on halunnut! Olipa vaikea lause enä tiedä noista pilkuista nyt mitään. O.o Mutta siis tämä on tosiasia! Kaikki on kiinni vain ja ainoastaan itsestään ja siitä, uskaltaako ottaa riskin ja nousta siihen tuntemattomaan junaan. Se ei ole koskaan varmaa, mitä sieltä päätepysäkiltä löytää tai kuinka kauas se juna sinut vie, mutta työtä tehneet palkitaan!
Roxx Deckerin lakikirja osa.. Ei-harmainta-aavistustakaan;
Get on the train! Koska se juna vie sinut maailman pelottavinpaan paikkaan, se juna vie sinut unelmasi luo.
keskiviikko 27. lokakuuta 2010
sunnuntai 17. lokakuuta 2010
Maikkeli ja Conte
Tässä tekstissä ei ole mitään järkeä. En edes yritä etsiä minkäänlaista punaista lankaa tähän hommaan, koska tämä on vain tyhjänpäiväinen hehkutusmerkintä. En pyydä sitä anteeksi, koska mun maailmassani tämmöiset asiat on jotain niin uskomattoman hienoa etten usko että koskaan saan tunteitani puettua sanoiksi.
Yritän nyt kuitenkin.
Elikkä eilen oltiin kaverin kanssa Helsingin Tavastialla todistamassa yhtä maailman hienoimmista bändeistä; Michael Monroe! Rakastun aina vain uudestaan nähdessäni kyseisen herran lavalla. Nyt keikkamuisteloita eilisillasta.
Olin jossain kuuden aikoihin Helsingissä ja tapasin Willuni Kampin edessä, josta sitten lähdettiin metsästämään jonkinlaista kahvilaa. Helsingistä on muuten jotenkin pirun vaikea löytää kahvilaa. Noh päädyttiin sitten siihen yhteen vakiokuppilaan kuitenkin, jossa vetäistiin cappuccinot naamaan. Seiskan aikoihin siirryttiin Tavastian eteen jonottelemaan. Sisään päästyämme jälleen kilpajuoksua, jonka ohella ehdin ostaa topin (heihei pari tuntia aikaisemmin tienatut rahat).
Eturiviinhän sitä sitten päästiin ja ettei nyt elämä olisi ollut tarpeeksi hienoa niin onnistuin tiputtamaan autonavaimeni sinne kapeaakin kapeammalle järkkärialueelle. Piti juosta pyytämään apua että sain ne takaisin, mutta onneksi Monroen keikalla on hyvä ryhmähenki ja sain eturivin paikkani takaisin. Kiitos siitä muille kanssafaneille.
Nöää.. Siinä sitten taas odoteltiin ja keikan lähdettyä käyntiin, miehet yrittivät selkeästi tehdä meistä jonkun sortin kuuromykkäsokeita. Hienoa.<3 br="br">
Nyt jotain hienoinpia juttuja, koska en pysty kaikkia sanoiksi saamaan. Michael Monroe ensinäkin.. Noh, rakastan sen lavatoimintaa yli kaiken. Eileen se teki muutaman kerran stage divingiä, mikä oli aivan älyttömän hienoa; Se kertoi myös siitä kuinka paljon kyseinen herra luottaa faneihinsa. Divingissähän olisi voinut tapahtua ihan mitä vaan, mutta ei tapahtunut. Kiitos tästäkin faneille! (: Michael myös juoksi yleisön halki ja kiipesi Tavastian niiden portaiden yläpäähän moikkaamaan kauempana olevia fanejaan, mikä kertoo siitä älyttömän suuresta rakkaudesta sitä duunia ja faneja kohtaan. Älyttömän hienoa. Harvat nykyään lähtee tämmöseen touhuun!
Sitten tuotaaaa.. Öö.. Rakastuin entistä enemmän Steve Conteen ja nyt tähän väliin ihana fanityttökiljuntahehkutusihkutus-rykäys; Se iski mulle silmää istuskellessaan siinä mun edessä ja soitellessaan kitaraansa samaan aikaan ku Michael palloili siellä yleisön seassa.<3 :d=":d" br="br" crewn="crewn" h="h" heitti="heitti" hemmin="hemmin" istiin="istiin" j="j" ja="ja" jejee="jejee" kanssa="kanssa" keikan="keikan" ku="ku" kuin="kuin" lkeen="lkeen" men="men" mulle="mulle" my="my" n="n" ne="ne" nyt="nyt" on="on" plektran="plektran" plekunsa.="plekunsa." puolikkaat="puolikkaat" puoliksi.="puoliksi." rep="rep" s="s" sain="sain" samoin="samoin" se="se" senelt="senelt" settilista="settilista" settilistan.="settilistan." sit="sit" syd="syd" toisen="toisen" v="v" willun="willun" yhelt="yhelt">Ja sit yks crewläinen anto mulle myös Rockfistin palasiksi menneen rumpukapulan. :D
Älyttömän hieno keikka. Soittivat pääasiassa Michaelin omaa tuotantoa, mutta tuli myös muutama Hanoin aikainenkin vetäisy. Edelleenkin suosikkikipaleeni on tuo Dead, Jail & Rock'n'Roll. Se vaan on niin sellanen.. pää-irti-kipale. :DD
Nyt lopetan tämmösen turhanpäiväisen ihkutuksen ja keskityn tuijottelemaan noita plekuja..<3 br="br">
*Kuvassa Michael Monroe, Ginger, Sam Yaffa ja etulalla Steve Conteni.
keskiviikko 13. lokakuuta 2010
Ei se aina ole niin helppoa olla kirkkoon kuuluva hetero
En tiedä nyt oikein taaskaan että mitenkä asiani oikein ilmaisisin. Joka tapauksessa tulee täysin sellainen olo, että kaikki , jotka tämän tekstin lukevat pitävät minua pahana ihmisinä ja että minä ajattelen väärin.
Kysymys tänään on kuitenkin se, milloin kirkkoon kuuluvasta heterosta tuli kaiken pahan alku ja juuri?
Nyt kun on tuo eilinen Homoilta-keskustelu herättänyt muutakin keskustelua ja monet on sitä tänään puineet niin ajattelin itsekin katsoa kyseisen pätkän kun se eilen jäi katsomatta.
Suoraan sanoen minua alkoi vituttamaan suunnattomasti näiden homojen käyttäytyminen ja asenne. Ei, minulla ei ole mitään homoja vastaan. Itsellänikin on useita kavereita ja ystäviä, jotka ovat homoja/lesboja tai bi-seksuaaleja enkä näe siinä yhtään mitään väärää. Minua vaan alkoi vituttamaan se, että heteroista tehtiin pahiksia ja etenkin että Kristinuskosta tehtiin se pahis tässä tapauksessa!
Minun ajatusmaailmassani homot eivät voi mennä Kirkossa naimisiin. Miksi ei? Siihen yksinkertainen selitys on se, että Raamatussa ei ole annettu tälläistä mahdollisuutta. Kukaan ei ala muuttamaan katolista kirkkoa tai juutalaisia; miksi helvetissä meidän luterilaisten pitäisi alkaa muuttamaan uskontoamme? Homot voivat kuitenkin mennä naimisiin maistraatissa ja se on yhtälailla naimisiinmeno kuin kirkossakin.
Sitäpaitsi en tajua miten tuo Homoilta-keskustelu nosti eniten ilmaan jälleen tämän ainaisen kirkko/homo-keskustelun kun suurin osa ajasta keskusteltiin jalkapallosta ja homoudesta eikä suinkaan kirkon kannasta homoihin. Jos homot haluatte jotakin muuttaa niin kiinnittäkää huomiota juuri noihin kouluihin, armeijaan, harrastuksiin älkääkä jaksako jatkaa tästä kirkkoaiheesta. Koulut ja harrastukset kuitenkin vaikuttavat ihmisiin nykyaikana paljon enemmän kuin kirkko.
Nyt on myös nostettava esiin seurakuntanuoren puoli asiaan. Se että puhutaan siitä kuinka homot eivät voi tulla kaapista ulos on minun näkemykseni mukaan aika samankaltainen asia kuin että jos sanot olevasi seurakuntanuori. Nykypäivänä tuntuu enemmänkin että on okei olla homo tai bi, mutta jos olet uskossa niin se on PAHA ASIA. Näin minusta tuntui tossa 15-19-vuotiaana kun seurakunnan piirissä palloilin. En koskaan kieltänyt uskonasioita, mutta en kyllä uskaltanut niitä levitelläkään. Samat ennakkoluulot koskevat sekä eri seksuaalisia suuntauksia kuin esim. uskontoja. Se ei ole pelkästään kirkko, joka on ennakkoluuloinen ja kieltää nämä asiat; yhtä lailla muut ihmisetkin ovat ennakkoluuloisia.
Pointti on nyt se että minua ärsyttää tämmöinen kirkon pakkomuuttaminen erilaiseksi. Sitäpaitsi jotenkin huvittavaa että kirkosta erotaan koko ajan enemmän ja enemmän ja silti maristaan kuinka se on suvaitsematon.
Joka vitun ihminen voisi nyt katsoa peiliin ja miettiä että missä vika; onko vika kirkossa vai ihmisissä yleisesti? Entisenä seurakuntanuorena voin rehellisesti sanoa ettei kukaan koskaan nuortenilloissa (eivät papit eikä ohjajat saatika nuoret) sanoneet ettei saisi olla homo ja porukassa oli yllättävän paljon bi-seksuaaleja. Kukaan ei katsonut sitä pahasti. Jos "kiusaamista" ja morkkaamista tavattiin niin se oli kyllä jostain ihan muualta kuin meidän keskuudesta.
Sitä mä vaan että voisivat kaikki nyt vähän ottaa takapakkia ja miettiä asiat uudestaan. Jos joku idiootti isoherra piispa on joskus sanonu että homous on syntiä niin se ei tarkota että koko kirkko ajattelisi niin. Homojen kirkossa vihkimistä en hyväksy vain ja ainoastaan sen takia että Raamatussa ei niin lue. Homojen adoptio-oikeus taas mietityttää itseäni vain ja ainoastaan sen takia, etten usko että Suomi on täysin valmis siihen. Lapsia kiusataan jo muutenkin ja koska homous on edelleen arkapaikka noissa kouluissa niin miksi antaa lisää aiheita kiusaamiseen; Hoidetaan homofobia ensin pois kouluista ja mietitään sitten sitä adoptio-oikeutta uudestaan.
Allekirjoittanut; kirkkoon kuuluva hetero, maailman pahin ihminen.
Kysymys tänään on kuitenkin se, milloin kirkkoon kuuluvasta heterosta tuli kaiken pahan alku ja juuri?
Nyt kun on tuo eilinen Homoilta-keskustelu herättänyt muutakin keskustelua ja monet on sitä tänään puineet niin ajattelin itsekin katsoa kyseisen pätkän kun se eilen jäi katsomatta.
Suoraan sanoen minua alkoi vituttamaan suunnattomasti näiden homojen käyttäytyminen ja asenne. Ei, minulla ei ole mitään homoja vastaan. Itsellänikin on useita kavereita ja ystäviä, jotka ovat homoja/lesboja tai bi-seksuaaleja enkä näe siinä yhtään mitään väärää. Minua vaan alkoi vituttamaan se, että heteroista tehtiin pahiksia ja etenkin että Kristinuskosta tehtiin se pahis tässä tapauksessa!
Minun ajatusmaailmassani homot eivät voi mennä Kirkossa naimisiin. Miksi ei? Siihen yksinkertainen selitys on se, että Raamatussa ei ole annettu tälläistä mahdollisuutta. Kukaan ei ala muuttamaan katolista kirkkoa tai juutalaisia; miksi helvetissä meidän luterilaisten pitäisi alkaa muuttamaan uskontoamme? Homot voivat kuitenkin mennä naimisiin maistraatissa ja se on yhtälailla naimisiinmeno kuin kirkossakin.
Sitäpaitsi en tajua miten tuo Homoilta-keskustelu nosti eniten ilmaan jälleen tämän ainaisen kirkko/homo-keskustelun kun suurin osa ajasta keskusteltiin jalkapallosta ja homoudesta eikä suinkaan kirkon kannasta homoihin. Jos homot haluatte jotakin muuttaa niin kiinnittäkää huomiota juuri noihin kouluihin, armeijaan, harrastuksiin älkääkä jaksako jatkaa tästä kirkkoaiheesta. Koulut ja harrastukset kuitenkin vaikuttavat ihmisiin nykyaikana paljon enemmän kuin kirkko.
Nyt on myös nostettava esiin seurakuntanuoren puoli asiaan. Se että puhutaan siitä kuinka homot eivät voi tulla kaapista ulos on minun näkemykseni mukaan aika samankaltainen asia kuin että jos sanot olevasi seurakuntanuori. Nykypäivänä tuntuu enemmänkin että on okei olla homo tai bi, mutta jos olet uskossa niin se on PAHA ASIA. Näin minusta tuntui tossa 15-19-vuotiaana kun seurakunnan piirissä palloilin. En koskaan kieltänyt uskonasioita, mutta en kyllä uskaltanut niitä levitelläkään. Samat ennakkoluulot koskevat sekä eri seksuaalisia suuntauksia kuin esim. uskontoja. Se ei ole pelkästään kirkko, joka on ennakkoluuloinen ja kieltää nämä asiat; yhtä lailla muut ihmisetkin ovat ennakkoluuloisia.
Pointti on nyt se että minua ärsyttää tämmöinen kirkon pakkomuuttaminen erilaiseksi. Sitäpaitsi jotenkin huvittavaa että kirkosta erotaan koko ajan enemmän ja enemmän ja silti maristaan kuinka se on suvaitsematon.
Joka vitun ihminen voisi nyt katsoa peiliin ja miettiä että missä vika; onko vika kirkossa vai ihmisissä yleisesti? Entisenä seurakuntanuorena voin rehellisesti sanoa ettei kukaan koskaan nuortenilloissa (eivät papit eikä ohjajat saatika nuoret) sanoneet ettei saisi olla homo ja porukassa oli yllättävän paljon bi-seksuaaleja. Kukaan ei katsonut sitä pahasti. Jos "kiusaamista" ja morkkaamista tavattiin niin se oli kyllä jostain ihan muualta kuin meidän keskuudesta.
Sitä mä vaan että voisivat kaikki nyt vähän ottaa takapakkia ja miettiä asiat uudestaan. Jos joku idiootti isoherra piispa on joskus sanonu että homous on syntiä niin se ei tarkota että koko kirkko ajattelisi niin. Homojen kirkossa vihkimistä en hyväksy vain ja ainoastaan sen takia että Raamatussa ei niin lue. Homojen adoptio-oikeus taas mietityttää itseäni vain ja ainoastaan sen takia, etten usko että Suomi on täysin valmis siihen. Lapsia kiusataan jo muutenkin ja koska homous on edelleen arkapaikka noissa kouluissa niin miksi antaa lisää aiheita kiusaamiseen; Hoidetaan homofobia ensin pois kouluista ja mietitään sitten sitä adoptio-oikeutta uudestaan.
Allekirjoittanut; kirkkoon kuuluva hetero, maailman pahin ihminen.
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
It's all about dreaming, ya know.
The world ain't all sunshine and rainbows. It is a very mean and nasty place It will beat you to your knees and keep you there permanently if you let it. You, me or nobody is going to hit as hard as life. But it ain't about how hard you hit, it is about how hard you can get hit and keep moving forward, how much can you take and keep moving forward. That's how winning is done!
En oikein nyt osaa pukea ajatuksiani sanoiksi mutta sehän ei todellakaan ole ensimmäinen kerta. Voin uskoa että jokainen, joka lukee tätä blogia voi todeta että olen kadottanut sen kauniin punaisen langan jo aika päivää sitten. Itse en sitä ainakaan enää löydä juuri mistään, mutta oikeastaan en anna sen häiritä koska ainakin tekstini ovat jossain määrin persoonallisia. Tuovat esiin ajatuksiani ja elämääni aika hyvin itseasiassa..
Mutta asiaan. Olen perjantain jälkeen katsonut 7 älyttömän hyvää elokuvaa, joita monet kuitenkin pitävät aivan paskoina enkä pysty hyväksymään niitä ajatuksia. Okei, olen suvaitsevainen ja pyrin hyvksymään muiden ajatusmaailman vaikka se kuinka poikkeaisi omastani mutta joskus se.. sanko vaan täyttyy. Nämä seitsemän leffaa.. Yksi niistä on Fast and the Furious ykkönen, joka tuli telkasta perjantai-iltana eikä tarkoitukseni siis ollut katsoa mutta koska olen todennut tuon elokuvan jo aikoja sitten todella viihteelliseksi adrenaliinipurkaukseksi niin jumituin sitten telkkarin ääreen. Ja kuusi muuta.. No, mitkäs muutkaan kuin Sylvester Stallonen Rocky-saaga.
Sitten mieleeni putkahti omituinen ajatus englanniksi tuon pelottavan kutososan jälkeen.. I believe movies can change things.
En ole ikinä ennen ajatellut elokuvia tuolta kannalta, mutta tottahan se on. Elokuvat voivat muuttaa asioita, ne ei ole pelkkää viihdettä. Mä sanoisin että elokuva on oikeasti parhaimmillaan silloin, kun se herättää ajatuksia ja tunteita. Ja nyt rehellisesti voin sanoa että Rocky-leffat on vaikuttanu muhun enemmän kuin mitkään muut elokuvat. Okei, The Lord of the Rings on ollut iso osa mun elämää ja on edelleen; se trilogia ja Peter Jackson on suurin syy siihen miksi olen tällä alalla. Rockyt on kuitenkin antanut sitä toivoa ja uskoa, mitä jokainen oikeastaan tarvii elämässään. Jos mä saisin päättää, pakottaisin kaikki maailman ihmiset katsomaan Rockyt. En sen takia että siinä kaks ihmistä hakkaa toisiaan puol tuntia per elokuva. Mä haluan ihmisten näkevän sen pointin, minkä itse sain heti ekasta elokuvasta. Kuka tahansa voi voittaa. Kaikki saa mahdollisuuden; se on itsestään kiinni miten sen mahdollisuuden käyttää. Jos sen mokaa, sä voit saada vielä toisen mahdollisuuden jos sä todella haluat ja tarvit sitä.
Pitääkseni nyt edes jonkinlaisen punaisen langan tässä hommassa, palaan noihin elokuvien vaikuttavuuksiin. Elokuvan tärkein tehtävä on mun mielestä antaa ihmisille nautintoa ja kaikkien eri tunteiden purkauksia. Mä rakastan sitä kun elokuvassa saa nauraa, mutta enemmän mä rakastan sitä kun niiden aikana saa itkeä ja raivota; ne on paljon vahvempia tunteita kuin onnellisuus. Elokuvan on myös herätettävä ajatuksia, sen on puhuteltava katsojaa ja saatava ihmiset miettimään asioita. Esimerkiksi juuri nuo rocky-leffat.
Musta tulee vielä joskus Rockyn puolestapuhuja ja saisin varmaan jonkun halvauksen jos tapaisin Stallonen joskus jossain. En tiedä enää mitä ajatella siitä miehestä. Ennen sanoin kaikille etten pidä Sylvester Stallonesta, mutta rakastan Rockya. Nyt en enää tiedä.
Varmaa on, että haluaisin tavata miehen joka on onnistunut tekemään noin älyttömän vaikuttavan kuusiosaisen leffa-sarjan.
En oikein nyt osaa pukea ajatuksiani sanoiksi mutta sehän ei todellakaan ole ensimmäinen kerta. Voin uskoa että jokainen, joka lukee tätä blogia voi todeta että olen kadottanut sen kauniin punaisen langan jo aika päivää sitten. Itse en sitä ainakaan enää löydä juuri mistään, mutta oikeastaan en anna sen häiritä koska ainakin tekstini ovat jossain määrin persoonallisia. Tuovat esiin ajatuksiani ja elämääni aika hyvin itseasiassa..
Mutta asiaan. Olen perjantain jälkeen katsonut 7 älyttömän hyvää elokuvaa, joita monet kuitenkin pitävät aivan paskoina enkä pysty hyväksymään niitä ajatuksia. Okei, olen suvaitsevainen ja pyrin hyvksymään muiden ajatusmaailman vaikka se kuinka poikkeaisi omastani mutta joskus se.. sanko vaan täyttyy. Nämä seitsemän leffaa.. Yksi niistä on Fast and the Furious ykkönen, joka tuli telkasta perjantai-iltana eikä tarkoitukseni siis ollut katsoa mutta koska olen todennut tuon elokuvan jo aikoja sitten todella viihteelliseksi adrenaliinipurkaukseksi niin jumituin sitten telkkarin ääreen. Ja kuusi muuta.. No, mitkäs muutkaan kuin Sylvester Stallonen Rocky-saaga.
Sitten mieleeni putkahti omituinen ajatus englanniksi tuon pelottavan kutososan jälkeen.. I believe movies can change things.
En ole ikinä ennen ajatellut elokuvia tuolta kannalta, mutta tottahan se on. Elokuvat voivat muuttaa asioita, ne ei ole pelkkää viihdettä. Mä sanoisin että elokuva on oikeasti parhaimmillaan silloin, kun se herättää ajatuksia ja tunteita. Ja nyt rehellisesti voin sanoa että Rocky-leffat on vaikuttanu muhun enemmän kuin mitkään muut elokuvat. Okei, The Lord of the Rings on ollut iso osa mun elämää ja on edelleen; se trilogia ja Peter Jackson on suurin syy siihen miksi olen tällä alalla. Rockyt on kuitenkin antanut sitä toivoa ja uskoa, mitä jokainen oikeastaan tarvii elämässään. Jos mä saisin päättää, pakottaisin kaikki maailman ihmiset katsomaan Rockyt. En sen takia että siinä kaks ihmistä hakkaa toisiaan puol tuntia per elokuva. Mä haluan ihmisten näkevän sen pointin, minkä itse sain heti ekasta elokuvasta. Kuka tahansa voi voittaa. Kaikki saa mahdollisuuden; se on itsestään kiinni miten sen mahdollisuuden käyttää. Jos sen mokaa, sä voit saada vielä toisen mahdollisuuden jos sä todella haluat ja tarvit sitä.
Pitääkseni nyt edes jonkinlaisen punaisen langan tässä hommassa, palaan noihin elokuvien vaikuttavuuksiin. Elokuvan tärkein tehtävä on mun mielestä antaa ihmisille nautintoa ja kaikkien eri tunteiden purkauksia. Mä rakastan sitä kun elokuvassa saa nauraa, mutta enemmän mä rakastan sitä kun niiden aikana saa itkeä ja raivota; ne on paljon vahvempia tunteita kuin onnellisuus. Elokuvan on myös herätettävä ajatuksia, sen on puhuteltava katsojaa ja saatava ihmiset miettimään asioita. Esimerkiksi juuri nuo rocky-leffat.
Musta tulee vielä joskus Rockyn puolestapuhuja ja saisin varmaan jonkun halvauksen jos tapaisin Stallonen joskus jossain. En tiedä enää mitä ajatella siitä miehestä. Ennen sanoin kaikille etten pidä Sylvester Stallonesta, mutta rakastan Rockya. Nyt en enää tiedä.
Varmaa on, että haluaisin tavata miehen joka on onnistunut tekemään noin älyttömän vaikuttavan kuusiosaisen leffa-sarjan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)