Hyvät ystävät, hyvät toverit!

Mitä tässä enää sanoa? Kolmen tunnin keissi vaihtui kolmen viikon episodiksi. Menetin kolme rakkautta, mutta viimein uhmasin sisältäni ulospyrkiviä mömmöjä ja lähdin KATRI HELENAN keikalle. No se oli virhe sinänsä, koska kolmen viikon takaisen leikkauksen jälkeiset mönjät tulivat ulos. Mutta eipä se mitään, Herättäjäjuhlilla on aina hauskempaa.
Taisiis..

Lopetan ruikutuksen tuosta saatanan leikkaukesta, joka ei ole vieläkään saanut täydellistä päätöstään. Sen sijaan palaan lempiaiheeni pariin, nimittäin Makkosiin. Tai no lähinnä siihen kuinka sadistisia managerit ja liikaa valtaa saavat Hannut saattavatkaan olla.
Oltiin siis Willun kanssa liikenteessä viime lauantaina. Luultiin olevamme myöhässä aikataulusta kun oltiin vasta kolmelta Valkeakoskella, jossa Makkoset soittaisivat joskus keskiyöllä. Matkatessamme pikavauhtia kohti lavan edustaa, ensimmäinen mummo tuputti meille lettuja. Järkytin sen pientä maailmaa sanomalla että "Ei voi pysähtyä, Michael Monroe alkaa soittaa yheksän tunnin päästä." Toinen mummo taas iski meille molemmille ensiapupakkaukset käteen sanoin "Siltä varalta että illalla tarviitte!". Näytettiin kai jo kuolleilta, kuolevilta tai eläviltä kuolleilta. Tiedä sitten olisiko ensiapupakkaus auttanut.
Auttoi se tosin seuraavana päivänä kun varpaaseeni kehkeytyi rakko kiitos punaisen feikkikonversen.

Noh. Valkeakosken Työväen Musiikkitapahtuma. Nimi aiheuttaa edelleen pelon sekaisia kylmiä väreitä, koska voi sitä mummojen määrää. Sarjassamme festarit (?), joissa tunnelma tuntuu niin äärimmäisen vihamieliseltä että tunnet itsesi täydelliseksi outsideriksi. Ostettiin safkaa, joka maistu paskalta ja makso kaheksan euroa. Ostettiin vesipullo, joka hinnoiteltiin kahdeksi euroksi mutta josta maksettiin kaks ja viiskymment. Eikä saatu ees korkkia matkaan. Valkeakosken tervehdys ulkopaikkakuntalaisille.. "Kuolkaa janoon."

Ensin kiittelimme jotain Hannua, joka on tullut tunnetuksi siitä että pitää paikallisen sähköliikkeen nippusidekaupan kuumana. What? Sitten pälistiin paskaa ja katseltiin kuinka mummot oli ekstaasissa. Joku kolmenkymmenen mummon ja papan kuoro laulo veisuja ja me kärsittiin.. Pelättiin. Toivottiin että kello tulisi kuusi ja Katri Helena nousisi lavalle.
No kello tuli viisi ja paineltiin vaihtamaan liput rannekkeisiin. Joku järkkäri oli stalkkaillut meitä ja käski meidän luovuttaa mehupurkkimme roskiksen hellään huomaan. Valkeakosken tervehdys ulkopaikkakunalaisille.. "Kuolkaa janoon."
Okey, that's fine.

Luojan kiitos ne penkit läks lätkii siit.. Vaikkakin jättäen jälkeensä liutan vihaisia mummoja. Ja yhden yliaktiivisen papan (kuulostipa pahalta), joka jammaili ihan innoissaan Katri Helenan ja niiden muiden randomien bändien tahdissa. Tai se australialainen bändi oli ihan jees. Ne osas sanoo Hölökyn kölökyn ja lauloivat pätkän Paradise Cityä sound checkis ja sit ne puhu hobiteist. Ja tykkäs meist.. Ja otti kuvan.

Joku tyyppi tuli kysyy meilt kesken jonkun bändin et "ootteks te puolesta vai vastaan tätä bändiä?" kun istuttiin siinä lavan edessä. "Ööö.. Ei kumpaakaan?" "Et teit ei haittaa jos me jorataa täs?" "...?". Sit ne joras. Jännää. Sit joku tuli enkuks kyselee mult et eiks oo aika tympeetä vaan istuu siin ku kaikki tuijottaa meit. "We're getting use to it..."
Sit 80-luvun-hanoi-rocks-fani iski jälleen ja oltiin että jee. Ja joku äijä kyseli et kauan ollaa siin oltu ja selitettii et kolmest saakka ja siit se oli paljo. Jännää.

Sitten Makkoset nousivat lavalle ja hieman vitutuksen sekainen olo nousi huimasti ylöspäin. Alkoi satamaan ja olo oli loistava. Oikeesti, aivan mieletöntä. Veto siitä kuinka monta kukkaa Makkonen heittää lavalta alas, muuttui pian vedoksi siitä kuinka monta kukkaa oli vielä pystyssä. Ei yhtään. Tai neljä isoa pystiä, mutta pienet lens alas. Meillekin. Ehkä Makkonen yritti heittää meitä kukkaruukuilla, mutta epäonnekseen sai huomata että saatiin ne kiinni.
Steve heitti pyyhkeen yhdessä vaiheessa. Sekunnin ajattelin "Nääh.. Menee liikaa vasemmalle.", mutta käteni eli omaa elämäänsä ja nappasi sen kuitenkin. Jännä juttu.

Keikan jälkeen norkoiltiin hieman, puhuttiin paskaa jengin kanssa ja oli hauskaa. Sitten alkoi ukostaa, sataa perkeleesti ja päätettiin paeta paikalta. En tiedä miten se ilta jatkui, mutta me mentiin Kalevan ABC:lle. Ostin kaks roiskeläppää ja maitopurkin. Mulla riitti rahat!
Yöllä pälistiin kunnes nukahdettiin. Aamulla herättiin jotta voisin heittää vaaleanpunaisen napin naamaan. Sitten katsottiin BBC:n Robin Hoodia ja öristiin.

Tämä oli paska merkintä. Sunnuntaina Los Angeles! Tiedä sitten mitä sen jälkeen. Ehkei mitään.

Lokaatio 9.3, 2/2

Ajattelinpa avautua julkisesti kun rakkauteni Suomea kohtaan on noussut taas paria astetta korkeammaksi ja luottoni parempaan suomalaiseen huomiseen on kasvanut vähintään yhdellä kokonaisella. Nyt ne, jotka kuvittelevat pienessä päässään että tämä on huomion hakemista.. Olette oikeassa. Haluan että jokainen herää ajattelemaan kuinka väärin asiat ovat vaikka noh.. Ei sitä tietenkään usko jos ei itse ole kokenut.
Mutta voin kertoa että puhjennut umpisuoli ei ole hieno kokemus. Herättävä kyllä, mutta kaukana hienosta.

Siinä missä muut turvenuijat viettivät antoisan ja hienon viikonlopun Ruissalossa (oon oikeesti very happy et pääsitte sinne<3 Oikeesti), minä kökötin mitä suurimmissa tuskissa milloin missäkin sairaalassa. Herkimpien kannattaa ehkä lopettaa jutun lukeminen tähän, koska tämä tarina on tosi.

Viime torstaina 5.7.2012, meikäpoika luuli potevansa mahatautia ja kirosin sitä suureen ääneen koska pelkäsin Ruissin puolesta. Iltapäivällä olo koheni sen verran että luulin olevani voiton puolella ja että Ruisrock kutsuisi kaikesta huolimatta.
Enpä olisi voinut olla enempää väärässä, koska sitten alkoivat kivut. Oikea alavatsa vei ennen pitkään kävelykykyni. Yllättävän lujaa sitä silti pääsee vessaan oksentamaan. Mutta aika liki klo. 23.00 oli pakko lähteä Kuusankosken aluesairaalan ensiapuun. Sinne päästyämme, ensimmäiset kysymykset mitkä vastaanottava hoitaja multa kysyi, olivat:

1. Mihin sattuu?

2. Kuinka paljon sattuu asteikolla 1-10?

3. Nimi?

4. Henkilötunnus?

5. Ahaa.. Olet siis tamperelainen?

 No sitten mentiin sänkyyn odottelemaan että mitä hittoa tapahtuu. Tunnit vierivät, kivut yltyivät.. Ja lääkäri totesi tapauksen umpisuoleksi ja se leikattaisiin heti aamulla. Sain semmoiset tropit että nukuin yön jotenkin ja aamulla kirurgi tuli paikalle, tutki hetken hänkin ja totesi umpisuoleksi. Sanoi minulle ja yhdelle toiselle että viedään leikkaussaliin. Multa otettiin taas kaikki mahdolliset kokeet (mitkä oli otettu yölläkin) ja lisäksi ottivat sydänfilmin. Olin jo siis käsitykseni mukaan melkein leikkaussalin ovella. Sitten tapahtui jotain ja mikäli lääkehuuruiltani oikein muistan, aika kului. Aika kului lisää.. Ja sitten lääkäri kävi kysymässä asunko Tampereella ja selitin että joo mutta tällä hetkellä kesän Kouvolassa. Se nyökkäsi mietteliäänä ja paineli pois. Aikaa kului lisää.

Sitten tuli ambulanssisetä ja ambulanssitäti hakemaan minua. Lähdettäisiin Tampereelle koska en ole paikallinen. No sain taas lääkkeitä ja nukuin reissun melkein kokonaan ja perjantaina oltiin Taysissä Tampereella noin neljän aikoihin iltapäivällä. Ensiapuun hakeutumisestani oli 18 tuntia. Niillä ois 6 tuntia aikaa leikata mut.

Sitten oltiin Tampereen ensiavussa ja mietittiin taas että mitä hittoa. Lääkäri tuli jossain vaiheessa sanomaan että "Olen 80 prosenttisen varma että se on umpisuoli, mutta pitää olla täysin varma niin en voi lähettää vielä leikkaukseen" ja näin punaista. Sain jotain huumepohjaista lääkettä suurempiin kipuihin ja kun ne vihdoin taas totesi sen umpisuoleksi, minut lähetettiin tarkkailuun yöksi sanoin "aikaisintaan aamulla leikkaus." Hyväksyin kohtaloni ja lääkkeiden voimalla kului toinen yö.

Aamulla leikkausta ei näkynyt eikä kuulunut. Kärvistelin pitkälle päivään kunnes kirurgi viimein suvaitsi saapua kysymään haittaako jos tehdään avoleikkaus, koska niin paljon umpparipotilaita ja olisi nopeampi leikata. Olin siinä vaiheessa jo sillä kannalla että aivan sama, kunhan otatte sen ulos. Jännä sinänsä että samassa huoneessa istui toinen nainen, joka käveli ja jutteli ja teki ties mitä ja se meni saliin ennen minua. Minua, joka en siinä vaiheessa enää pystynyt edes kuvittelemaan käveleväni sillä kipumäärällä.

Lopulta, kun kello löi 18.00, toiveeni kuultiin ja leikkaussali kutsui. Paitsi että kivut olivat kasvaneet räjähdysmäisesti ja muistan vain itkeneeni ja kiroilleeni kuinka sattuu. Vasen jalka ei mennyt enää suoraksi jos oikea oli suorana ja niin.. Sattui. Selvisi että umpisuoli oli puhjennut ja homma muuttunut kertaheitolla hengenvaaralliseksi.

Ensiapuun ilmoittautumisesta kulunut 43 tuntia siinä missä umpisuolileikkaukseen on päästävä vuorokauden sisällä sisäänkirjautumisesta.

Noh.. Yleensä umpparileikkauksen jälkeen menee ehkä päivä ja pääsee himaan. Mä makasin Taysin yhdeksännessä kerroksessa viisi päivää. Puhjennut umpisuoli oli aiheuttanut vatsakalvontulehduksen.  Seuraavat päivät meni oksentaen, tippa letkussa kulkien ja täysin pimennossa. Näin mielenkiintoisia unia, kieltämättä, kiitos lääkityksen. Tein leffoja ja kävin keikalla ja.. hyljemetsästämässä (?). Mulle syötettiin oksennuksen näköisiä sosekeittoja, jotka sai mut oksentamaan lisää. Vasta kun sain kinuttua leipää, se alkoi pysyä sisällä. Ja voi sitä riemua kun sain oikeaa ruokaa eteeni. Tunsin elämän vihdoin voittavan ja toivo kotiinpääsystä heräsi. Vihdoin.

Tänään, torstaina 12.7 pääsin vihdoin kotiin. Sain kuukauden sairasloman, joka loppuu juuri ennen LA:tä. Kirjoitin tämän koska haluan teidän kaikkien miettivän edes hetken Suomen maan vääryyttä. Olen paasannut asioista täällä ennenkin, mutta nyt kun tälläistä tapahtui oikeasti omalle kohdalle..

Olen jälleen varmempi että Suomi on mulle joku päivä vain osa historiaa.

ps. Eka ajatus leikkauksen jälkeen, oli.. "V-voinko.. saada mun.. huulikorun ku.. se.. menee... umpee... neljäs tunnis... x_X' hellureiii<333"

Heräsinpä painajaiseen

Oon nyt kahtena yönä nähnyt melkeinpä painajaista siitä että en ehtisi Ruisrockin eturiviin ajoissa. Harvemmin sitä stressaa tämmösestä.. Varsinkaan kun mitään stressaamista ei sinänsä edes ole, koska Rantalavan muu esiintyjäkaarti vaikuttaa vähän mitäänsanomattomalta jo esiintyjien, mutta myös fanien, puolesta. Tai en ainakaan usko että Fintelligensin tai PMMP:n fanikanta on läheskään yhtä mielenvikaista kuin me Makkoselle omistautuneet.
No avaudun kuitenkin unistani.




Toissayönä näin unta että oltiin menossa porukalla Tavastialle keikalle. Meillä oli aivan sairaasti kamaa mukana ja melkein luhistuttiin kaiken sen alle. Jonkun tolpan takana Steve kyyläsi meitä valkosessa takissa ja röökiä poltellen. Se tervehti meitä nauraen, kuten aina. Mutta mä en osannut sanoa sille mitään vaan jäädyin.
Sitten yhäkkiä oltiinkin olevinamme lavan edessä paitsi että lava oli jotain aivan sairasta. Se oli kaksiosainen; Sen toinen, etummainen osa oli täysin pyöreä ja se oli erotettu tästä toisesta, peruslavasta pienellä kaarella, jollain "eturivikaistaleella". Lisäksi tällä pyöreällä lavalla oli sairaasti jotain tolppia ja portaita ja kerroksia. Me juostiin siellä kuin päättömät kanat kun ei tiedetty missä meidän pitäisi olla! Bändi soitti lavalla, mutta me ei nähty niistä ketään koska tunnuttiin aina olevan väärässä paikassa. Sitten siellä oli jotain tyyppejä, ilmeisesti järkkäreiden irvikuvia, jotka käski meidät aina pois siitä mihin ikinä rantauduttiinkaan. Lopulta ehdittiin nähdä Steve, muttei ketään muuta. Sekin kävi vain kerran sillä lavan reunalla (lava oli muuten törkeen matala kaikesta sokkelomaisuudestaan huolimatta).
Sitten yhtäkkiä olinkin jo keikan jälkeisessä elämässä ja matkalla johonkin, mutten tiedä minne. Joku yritti estää mua menemästä sinne jonnekin mutten tiedä kuka, miksi ja miten. Yritin kuitenkin kielloista  huolimatta. Olin kai jossain kerrostalojen katoilla hmm..?

Tänään heräsin aamulla puoli kuudelta siihen että olin juossut Ruisrockin lavan eteen hirveellä vauhdilla vain todetakseni että eturivi on jo täynnä jengiä.
Että joo-o. Moi vaan kaikki! Meiksi tässä stressaa ihan turhasta ja aivojeni tilalla on sokkeloitunut rihmasto, jossa ilmeisesti vilistää ainoastaan Steve koska kaikki muut äijät oli kadonnu. Että kiitosta vaan!

Ps. Alotin englannin kielisen blogin ihan LA:ta ja siellä olevia ihmisiä ajatellen mutta saa toki muutkin lukee jos kiinnostelee; Roxx Decker's MerryGoRound