Vastapainoksi kaikki tietavat missa sijaitsee Ruotsi, mutta kellaan ei ole hajuakaan missa on Suomi. Se taas ei yllata minua yhtaan.
Kaksi viikkoa sitten istuin viimeisia tunteja lentokoneessa.. Tai oikeammin nukuin viimeisia tunteja lentokoneessa ja herasin siihen etta kapteeni kaskee kiinnittaa turvavyot ja kertoo etta alamme laskeutua outoon mestaan nimelta Los Angeles. Ikkunasta ulos katsoessani henkeni salpaantui, koska se mita nain oli jotain aivan tuskaisan kaunista. Auringonlasku taivaan kannen ylapuolella. Eras pieni pilvi erotti pian auringonvalon pimeydesta ja alas katsoessani nain miljoonien ja miljoonien valojen sekamelskan. Sielta ylhaalta kasin kadut nayttivat autioilta.
Aurinko korventaa selkaani ja kasivarsiani. Se koettaa parhaansa mukaan karistaa nahkani ja toteuttaa nestehukan, joka koettaa parhaillaan ottaa valtaa minussa. Paatan etten koskaan muuta Beverly Hillsiin. Tuuli. Tuo kaunis, vilpoinen tuuli helpottaa tuskaisassa kuumuudessa ja muistuttaa samalla meren lasnaolosta.
Rakastan merta. Luulin etta saisin sydanhalvauksen astuttuani Tyynen valtameren jaakylmaan veteen, mutta olin vaarassa. Vesi oli kylmaa, mutta olisin luullut kylmemmaksi. Jattikokoiset aallot toivottivat minut tervetulleeksi kaupunkiin ja meri oli kuin vapaus. Aallot tulivat ja menivat, osa haluten minut mukaansa mutta osa taas tyontaen minut hellasti takaisin rantaan. Redondo. Malibu. Hermosa. Manhattan.
Kaikki eivat sita myonna mutta kateus muuttaa ihmisia paivittain vihreaksi. Tahdet kadulla. Hahmot suoraan elokuvista silmiesi edessa. Punainen matto. Kaikki se glamour yhdella kadulla. Todiste unelmista ja niiden toteen kaymisesta. Poika muutti kerran enkelten kaupunkiin tullakseen maailman pahamaineisimmaksi rocktahdeksi. Mies menetti sydamensa nayttelemiselle. Kultainen patsas sai naisen itkemaan. Tahan on tultu ja taalla unelmat kayvat todeksi. Fame. Kodak. Hollywood.
Ihmiset. Ihmiset ovat kauniita. Ihania. Rohkeita. Ymmartavaisia. Avoimia. Taynna unelmia ja uskoa. Tuntematon hymyilee kadulla vastaan kavellessaan, vaikkei tunne minua. Vastaan eparoiden hymyyn, koska en ole varma mita olisi pitanyt tehda. Ihmiset juttelevat bussissa. Bussikuski tunnistaa minut miljoonien kaupunkilaisten joukosta. Naytan eksyneelta ja ohikulkija kysyy tarvitsenko apua. En. En tarvitse. Toinen kotini on nurkan takana.
Ihmiset uskovat unelmiin. Siihen etta halutessaan pieni ihminen kykenee mihin vaan. Taalla ei ole alkuperiaisia asukkaita juuri nimeksikaan. Intiaanit olivat alkuperiasia. Muut ovat muuttaneet unelmiensa perassa ja paremman elaman toivossa tanne. Tulleet ja jaaneet. Ottaneet oman elaman itselleen. Kaupunki on taynna erilaisia ihmisia. Kukin eri kulttuurista, eri maasta. Kaikki puhuvat eri kielta mutta silti kaikki ymmartavat toisiaan. Kukaan ei katso toista vieroksuen. Kaikki ovat kuin yhta jattimaista perhetta. Kuulostaa liian hyvalta ollakseen totta. Mutta se on. Mummolle tehdaan tilaa bussissa. Eksynyt turisti saa apua paikallisilta. Bussikuski kysyy vointiasi ja toivottaa jokaiselle erikseen hyvaa paivanjatkoa. Ihmiset hymyilevat ja ovat onnellisia. Jos et hymyile, et kuulu tanne. Tama paikka saa sinut hymyilemaan. Los Angeles.
En osaa selittaa sita. Se taytyy kokea. Olen tuntenut vetoa tanne jo kuusi, seitseman vuotta. Siita saakka kun aloin ajattelemaan omilla aivoillani. Nyt kun olen taalla, en haluaisi lahtea. Tuntuu kamalalta sanoa hyvastit viikon paasta. Talle perheelle. Naille ihmisille. Talle kaupungille. Haluan jo takaisin.
Ihmettelin koko heinakuun miksen jannittanyt tanne lahtemista. Viimeisenakin yona nukuin moitteettomasti. Nyt ymmarran. Ei kukaan jannita kotiin palaamista.
