My body is my journal and my tattoos are my story

Halusin kirjoittaa rakkausrunon, koska sinä sen ansaitsisit. Sinun takiaisi jaksoin kärsiä tunteja. Sinun takiasi purin hammasta ja kieltäydyin huutamasta. Samalla kun revit nahkani verille, vannoin sinulle ikuista rakkautta. Nyt olemme yhtä päiviemme päähän ja niiden yli. Olethan luonani vielä rajan toisellakin puolen?

Loyalty - To myself.
Honor - To things I do.
A Willing heart - To do things I love.

The Key - To the golden mountain where the dragon lives.

Se ajatus oli kytenyt mielessäni jo kauan ennen kuin osasin sen sanoiksi pukea. Se löysi muotonsa tavalla, jota olisi pitänyt osata odottaa, mutta joka onnistui silti yllättämään.

Nahkani on valtakuntani. Sen arvet kertovat elämän risukkoisen puolen. Sen puolen jossa verenimijät tekevät työtään ja pakottavat meidät tekemään asioita joita emme halua. Tatuoinnit ovat tarinani valoisa puoli. Ne ovat muistuttamassa asioista, jotka eivät muistutusta tarvitse, mutta jotka haluaa kuitenkin pitää lähempänä arkea. Aina.

Long time no see - to the special someone.. and to the era of life.

Mayat olivat oikeassa. Maailma loppui kuin loppuikin. Jotain uutta pyörähti käyntiin ja se uusi asia muutti koko elämän suunnan. Aivan kuin maapallo olisi äkkiä alkanyt pyöriä toiseen suuntaan. Päivä, jona maailma pysähtyi.. ja elämä nousi uuteen aamuun.

California poppy - to the people and places I'll always remember.

Oodi unelmille ja niiden todeksi käymiselle. Monen vuoden odotukselle ja kokemukselle, joka ei koskaan unohdu. There are three poppies in the world. Sinulle, minulle ja teille. Yhteisille muistoille ja lupaus huomisesta. Enkelten kaupunki ja auringonlasku Tyynelle merelle.

 Se auringonlasku on toisille nousu uuteen aamuun.

Mutta usko minua, rakkaani, kun sanon

Mulla on kokoajan sellanen tunne että mun pitäisi sanoa jotakin, mutta en oikein osaa pukea sanoiksi sitä mitä haluaisin sanoa. Enkä ehkä uskallakaan, koska niin paljon on vielä riippuvaisia onnen kaupasta ja siitä, mihin tulevaisuus on meidät viemässä. Paljon on tapahtuva ennen kuin olemme siellä minne meidän on kokoajan kuulunut kulkea. Tie on pitkä, kivikkoinenkin. Tässä välissä on jumalaton määrä juomakelvotonta vettä ja autiota maata. Mutta silti, mitä enemmän sitä ajattelee, sitä enemmän haluaisin astua sille vaikeammalle tielle. Sille, joka tietää satojen tuntien tiedottomuutta. Sitä, joka kulkee hitaammin ja epävarmemmin. Sitä, mikä veisi meidät vain puoleen väliin ja lopulta saisimme kuitenkin nousta ilmoihin ja maksaa itsemme kipeiksi.
Unelmat ovat kivoja. Ahdistaviakin kenties. Elämä on yhtä suurta odottamista. Minne ikinä menetkin, mitä ikinä teetkin. Odotat. Eikä siihen totu koskaan. Olen odottanut aikaani jo vuosia.. Eikä odottaminen tunnu loppuvan. Sitä aina ajattelee että 'noh, ensi vuonna sitten'. Ja yllättäen vuodet ovat vieneet meidät mukanaan. Mutta onneksi olemme vielä nuoria. Sydämet vapaita, mieleltämme avoimia. Valmiita astumaan sille vaikeimmalle tielle. Valmiina polttamaan sillat takaata, koska emme halua tulla takaisin. Valmiita odottamaan vielä hetken, kunnes aika ja paikka on oikea. Siitähän tässä on kyse.
Väärän kaupungin lapsi. Sen termin keksin joskus enkä tajunnut kuinka järkeen käyvä se onkaan. Se oli aluksi vain teinivuosien angstia, ohimenevä vaihe joka jäi pysyväksi. Jokin veti minut sivuraiteille ja luulin kulkevani oikeaan suuntaan, mutta lopulta tajusin olevani väärässä. Vain puoliksi, mutta kuitenkin. Se sivuraide kuitenkin opetti minulle jotakin ja siltä tieltä jäi monta pysyvää asiaa elämääni.

On hauskaa ajatella kuinka yli kymmenen vuotta sitten kaksi idioottia löysivät toisensa demi.fi:stä ja nyt heidän elämänsä ovat nitoutuneet yhteen. He ovat huomanneet haluavansa samoja asioita, vaikka aluksi he luulivat että sydämet vetivät hieman eri suuntiin. Harhaa. Yksi yhteinen sydän vetää heitä maailmalle. He haluavat nähdä kaiken ja enemmän.
Haluan puhua sinisestä merestä, sen vapaudesta. Haluan puhua lumihuippuisista vuorista, paratiisista. Metsistä ja niiden tuhansista olennoista. Haluan sanoa että ne ovat lähempänä kuin luulenkaan, mutta valehtelisin. Sydän itkee verta tajutessaan etteivät ne ole sen lähempänä kuin aikaisemminkaan. Korkeintaan kauempana.
En jaksa odottaa enää. Mennään pois ja jätetään tämä maa niille, jotka tänne haluavat jäädä. En halua enää tuomita ketään. Tajusin että jokaisella on se oma paikkansa maailmassa. Joku kuuluu tänne kylmään pohjolaan ja se on hyvä. Mitä maailmalla tapahtuisikaan jos kaikki suomalaiset päättäisivät ampaista sen helmoihin. Ei, näin on hyvä.
Ero on pelottava asia. Se tuntuu tukahduttavalta. Jo pelkkä ajatus kaiken taakse jättämisestä ja lähtemisestä täysin uuteen maailmaan, jonka luulee tuntevansa mutta joka osoittautuukin joksikin aivan muuksi. Miten sanoa hyvästit kun suomalaisverellemme on vaikeaa jo tervehtiminenkin? Sitä haluaisi vain lähteä ja jättää hyvästien sanominen sosiaalisen median ongelmaksi, mutta tällä kertaa ei vain voi mennä siitä mistä aita on matalin. Kyyneleet ovat hyvästä. Ne puhdistavat ja auttavat kaikkia. Me kaikki tulemme lupaamaan että tulemme käymään, mutta tosiasiassa tiedämme että jollakin on sitä todennäköisyyttä vähentävä valta.
En sano enempää enkä halua että kukaan kysyy mitään. En ole valmis puhumaan suoraan, ne sanat saavat vielä odottaa. Tämän on vain ajattelemattoman ajatuksenjuoksua asioista, jotka ovat kaukaisia ja samalla niin lähellä. Asioista, jotka paremmin unelmina tunnetaan.

Mutta usko minua, rakkaani, kun sanon; me ollaan menossa oikeaan suuntaan.

I'm looking someone to share in an adventure

Velho koputti oveeni ja sanoi: "I'm looking someone to share in an adventure." ja olin myyty. Se on shokeeraavaa omata eri silmät aamulla, kuin mitä sinulla oli illalla. Se tunne kun kaikki palaset tuntuvat loksahtavan hiljalleen omille paikoilleen. Jokin on muuttunut tavalla, jolla en uskonut sen muuttuvan. Luulin tietäväni mitä halusin, mihin olin menossa ja miksi. Mutta sitten heräsin aamulla ja tajusin näkeväni maailman eri tavalla.

Ihminen. Jalo, hyväsydäminen mutta taipuvainen pahaan, jos sillä voi saada valtaa ja voimaa. Ihminen, joka luonnostaan haluaa puuttua muiden asioihin pönkittääkseen omaa itsetuntoaan. Voidakseen nostaa itsensä muiden yläpuolelle. Kuolevaiden, joka pelkää aikaa. Juoksee sen edellä, haluaa nähdä kaiken muttei ole valmis astumaan sivuun polultaan. Kivikko polun varrella pelottaa ja syystäkin urhein saa luvan pysyä valmiiksi rakennetulla tiellä. Se ei ole väärin. Koti on siellä missä sydän ja jos sydän on kotona, kukaan ei voi tuomita sinua. Joku heistä rohkaistuu ja astuu sivutielle. Muut pelästyvät, huutavat hänen nimeään ja odottavat kotiinpaluuta. Mutta jos hän ei koskaan palaa, mitä sitten? Jokainen tekee oman valintansa ja siitä heitä kunnioitetaan. Jokainen hyväksyy sen ja elämä jatkuu.

Kauan sitten löysin itsestäni haltian. Sen olennon, joka rakasti luontoa. Eli sen armoilla ja tunsi kuuluvansa sen keskelle. Sen olennon, jota veri veti kuolemattomille maille. Meren yli. Pois täältä.. Harmaalla laivalla, jonka tarkoitus ei ollut koskaan palata takaisin. Olento, joka eli ikuisesti. Johon kenelläkään ei ollut valtaa vaikuttaa. Olento, joka nautti tanssista ja musiikista, runoista ja tarinoista. Oli nähnyt kaiken ja oli näkevä enemmän, koska kuolevaisuus ei rajoittanut hänen silmiään. Hän oli samaan aikaan vanha ja näki enemmän kuin muut. Tiesi enemmän kuin muut arvasivatkaan. Mutta samaan aikaan hän oli ikuisesti lapsi ja osasi nauttia elämän pienistä iloista siitäkin huolimatta että oli elänyt aina. Aika ei vaikuttanut hänen ajatuksiinsa.. Lapsi hänen sisällään eli, vaikka ajoittain ikuinen kaipuu merten yli oli musertaa hänet.

Kääpiö. Olento, joka kaivaa tiensä omaan valtakuntaansa. Kivi kiveltä louhii ja rakentaa palatsin, johon tervetulleita ovat vain ne, jotka ovat hänen saliensa arvoisia. Kääpiö on valmis tekemään kaikkensa sen eteen, johon uskoo ja jota rakastaa. Hän on valmis asettamaan itsensä sen kaiken eteen kuin muuriksi, jotta kukaan vihamielinen ei pääsisi käsiksi vuoren sydämeen. Valtakunnan rakentaminen käy hitaasti. Se ei tapahdu sormia napsauttamalla vaan vuosien työllä ja aherruksella. Aikain saatossa sitä saattaa unohtaa hetkeksi miksi jatkaa samaa työtä vuodesta toiseen, mutta ajalla on tapana muistutella tärkeistä asioista jottei todellinen syy koskaan unohtuisi täysin. Kun valtakunta on viimein valmis, kääpiö voi istua hetkeksi aloilleen ja tuntea kuuluvansa johonkin. Hän tietää että se mitä hän on rakentanut on jotain niin kallista että sen takia uskaltaa pistää henkensä alttiiksi vaaralle.

Viime aikoina olen löytänyt itsestäni myös hobitin. Sen pienen olennon, joka rakastaa rauhaa ja hiljaisuutta. Sen olennon, joka haluaa vetäytyä omaan pieneen koloonsa ja joka rakastaa vieraita ja ystäviä, mutta joka haluaa tietää etukäteen heidän tulostaan. Se olento arvostaa elämän yksinkertaisuutta ja sitä että on olemassa koti, johon palata pitkän päivän päätteeksi. Hyvä ruoka ja juoma ovat elämän suurimpia nautintoja. Mutta samalla kun hän istuu takkatulen ääressä ja nauttii hiljaisuudesta, hänen sydämessään elää seikkailija. Se tarvitsee aika-ajoin pienen tönäisyn ovensuussa, mutta kun aloite on tehty.. Hän kulkee minne tie hänet ikinä viekään. Häntä pelottaa ja hän ikävöi kotiaan, mutta hänestä kuoriutuu oman elämänsä sankari. Rohkeus ja pelko kävelevät käsikädessä hänen rinnallaan. Hän tekee virheitä, mutta hänelle annetaan ne anteeksi koska hän tarkoittaa teoillaan vain hyvää.

Ja mun elämä kaatuisi kuin korttitalo

Kaikki kirjoittavat nyt kuluneesta vuodesta 2012. Kertaavat tapahtumia vuoden takaa ja se on ihan fine. Se on oikeastaan aika kivaakin. Itse yritin samaa. Tongin facebookin ihmeellistä maailmaa ja kirjasin pääpointteja viime vuodelta.. Mutten sitten osannut kirjoittaa niistä. Sen sijaan päätin avata ihmisille omaa sielunmaisemaani. Sitä toista puolta minusta, mitä vain harvat tämän blogin lukijoista ovat päässeet todistamaan. Se johtuu vain piireistä. Niissä piireissä ei näistä asioista sen suuremmin puhuta.. Mutta tämä on minun blogini, minun elämäni ja.. minun yksi neljästä tukipilarista. Mitkä ne kolme muuta on, se jääköön toistaiseksi hiljaisuuteen.

Kuinka monella on unelma? Moniko muistaa mistä unelma lähti? Kuka luuli unelman olevan vain unelma.. Kuin lähtisi tavoittelemaan tähtiä taivaalta? Kuka alkoi uskoa unelman toteutumiseen? Miksi unelma on olemassa? Voisiko sen tavoittaa..
Suurin kysymys on nyt miksi? Ja siihen haluan antaa vastauksen.

En tarkalleen muista kuinka vanha ipana olin kun sain parhaalta ystävältäni yli tuhatsivuisen eeppoksen ensimmäisen kerran käteeni. Hän yritti vakuuttaa minut siitä että kirja olisi lukemisen arvoinen. Saatoin olle yhdeksän, kymmenen vanha. Todennäköisesti. No enhän minä sitä jaksanut lukea koska niin tavattoman tylsää ja puuduttavaa tekstiä en ollut aikaisemmin käsiini saanut. Perseestähän se ratkaisu oli, myönnän, mutta annoin kirjan takaisin myöntäen tappioni. Se oli kuitenkin lopun alkua.

Olin 11 vuotias kun se tapahtui. Siitä hetkestä on kulunut jo toinen samanlainen vuosimäärä enkä uskonut rakastuvani uudestaan. Muistan sen hetken kuin eilisen. Olin edesmenneen velipuoleni (jos niin nyt voi sanoa) kotona käymässä ja hän ojensi minulle uudenuutukaista vhs:ää. Otin sen vastaan lainatakseni, vaikka vähän vaikutti siltä etten tulisi siitä pitämään.. Oikeassahan minä olin. En pitänyt siitä, minä rakastuin siihen. Se jätkä edessäni kuitenkin vakuutti minut siitä että elokuva kannattaisi katsoa.
Se elokuva oli Taru Sormusten Herrasta; Sormuksen Ritarit. Menin kotiin. Huokaisin ja pyörittelin sitä kädessäni ja huokaisin uudestaan kolmen tunnin pituudelle. No.. Iskin sen elokuvan kuitenkin soittimeen enkä ole ikinä tehnyt parempaa ratkaisua elämässäni.

Jokin muuttui silloin. Tunsin rakastuvani ensimmäistä kertaa oikeasti. Aito rakkaus ei kuole koskaan, ei vielä tähänkään päivään mennessä. Ja nyt kun sanon että rakastuin niin helvetti tarkoitan joka ainoaa tavua ja kirjainta. En ole koskaan rakastunut kehenkään tai mihinkään yhtä palavasti. Miten elokuvaan voi rakastua? Sitä en tiedä enkä lähde spekuloimaan, mutta se elokuva antoi minulle uuden suunnan elämässäni.
Ajatus siitä kuinka elokuvantekeminen on varmaan kivaa touhua, syttyi. Eikä vain se vaan niin moni muukin ajatus syöksyi rytinällä 11 vuotiaan pääkoppaan eikä loppua näy eikä kuulu. Ohimenevä vaihe? Tuskin.

Kuninkaan Paluu oli mieletön elämys. Kävin katsomassa sen yön ensi-illassa parin kaverini kanssa. Voi sitä oli odotettu.. Sitä oli odotettu niin perhanan paljon ettei kukaan voi käsittää sitä. Itkin katkeran suloisia kyyneleitä kun elokuva sai loppunsa ja luulin kaiken loppuvan. Mutta kaikki vasta alkoi. Tiedän, tiedän.. Kliseisyyden multihuipentuman ääripää mutta mitä vittua mä voin sanoa? Se oli alku!

LotR on luonut mulle ystävyyssuhteita, se on vahvistanut vanhoja, se on opettanut mulle elämän perusasioita. Se on antanut mulle unelmia ja tavotteita. Se on mun raamattuni ja uskon että kaikkeen löytyisi vastaus Tolkienilta jos alkaisi tonkimaan. Ne elokuvat taas.. Ne anto mun elämälle uuden suunnan. En muista elämää ennen Sormusten Herraa. Kun näin ensimmäisen kerran Sormusten Herran making of-extroja, tajusin että mut on tehty tätä alaa varten. Se iski niin lujaa, niin kovaa ja korkealta että voi jumalauta. Silloin mä tajusin että tää on mun juttu. Mun täytyy päästä tekemään leffoja.

Kukaan ei tule koskaan tajuamaan kuinka äärimmäisen iso juttu LotR on mulle ja niin miljoonalta eri kantilta katsottuna. Siihen liittyy Tolkien, kirja, Tolkienin muut kirjat, Keski-Maa, Peter Jackson, elokuva.. koko se järjettömyys mikä siihen elokuvaan liittyy. Tää on mun elämän kulmakivi. Jos joku veis multa LotRin, mua ei ois enää. Se on fakta. Mun elämä kaatuis kuin korttitalo.
Mä katson ihmisiä erilailla kuin ennen LotRia. Mä uskon rakkauteen.. Mä tiedän että ystävyys on vahvempaa ja tärkeämpää kuin romanssi. Rakkaus ystävien välillä on pysyvää. Mä osaan ajatella asioita eri suunnista. Mä haluan ajatella asioita eri suunnista.. Voi mitä mä olisin jos Peter Jackson ei olisi koskaan tehnyt LotRia? Mä todennäkösesti.. En tekis mitään. Mulla ei olis elämää, ei unelmia, ei mitään. Mä en tietäis maailmasta mitään.. ja mä olisin yhä Kouvolassa ja mikä pahinta; tyytyväinen siihen. Tajuutteks te mitä mä haen takaa?

Ja nyt.. yhdeksän vuotta myöhemmin Peter Jackson teki Hobitit. Voi ette arvaakaan! En koskaan tosissani uskonut että voisin rakastua yhtään mihinkään yhtä voimakkaasti kuin mitä LotRiin, mutta kuinkas kävikään? Hobitti on kuin.. palaisi kirjaimellisesti kotiin. Että jokin hiljaisuudessa nukkunut olisi herätetty uudelleen. Toivon kipinään puhallettu lisää puhtia. Hobitti on kuin muistutus siitä jostakin, joka on jo hieman unohtunut. Mä tiedän että se elokuva on.. alan ihmisille ehkä vaikeasti prosessoitava koska siinä on niin paljon kritisoitavaa. Mä ymmärrän ne näkemykset, mutta se ei vähennä mun rakkautta yhtään. Se vaan vahvistaa sitä.. Ja mä tulen aina sotimaan LotRin ja Hobitin puolesta. Ne on tehny mun eteen niin paljon etten mä voisi muutakaan. Tai LotR on tehnyt ja Hobitti tulee hyvää vauhtia perässä.

Mun on pyydettävä kärsivällisyyttä. Mä romahdin Hobitin ekan osan myötä, ihan oikeasti. Mun sisällä tapahtui jotain niin tajuttoman suurta etten mä osaa selittää sitä. Jokin aukko täytettiin, mutta samalla jotain meni rikki. Mun elämä syöksyi hetkellisesti pois raiteiltaan ja mä yritän saada sen kulkemaan taas oikeaan suuntaan. Mutta jos elokuva antaa näin suuria tunteita, se voi kestää hetken. Mä en tule olemaan ehjä ennen kesää 2014 ja sen jälkeen mä hautaudun johonkin pimeään koloon joksikin aikaa koska jos eka osa sai mun elämän näin sekaisin.. Kolmas osa tulee iskemään kahta kauheammin. Silloin jos koskaan, kärsivällisyys on valttia. Onneksi on kesä ja voin hautautua vaikkapa mökin rauhaan.

Voin melkein kuulla kuinka ihmiset naureskelevat ja ajattelevat tämän kaiken täytenä läppänä. Kuinka fanityttö täällä vain itkee asioista, mutta jos niin teette.. olette tosiaan väärässä. Mä en oo koskaan ollu rehellisempi kuin nyt.

Kuten sanoin; jos joku veisi multa LotRin, mun elämä romahtaisi kuin korttitalo. Olisi hienoa jos ihmiset osaisivat kunnioittaa sitä ajatusta. Mä en tuomitse teitä teidän uskonnon takia, älkää tekään mua sen takia mikä on mulle tärkeetä.

Mä en tiedä miks mä kirjotin tän. Eihän tää asia periaatteessa kuulu kellekään, mutta.. Ehkä mun piti selittää miksi mä oon nyt tässä tilassa missä mä oon. Hakea ihmisiltä hieman ymmärrystä? Niinkai sitten. En tarvitse hyväksyntää, ymmärrystäkin vain vähän.

Näillä sanoin; muistakaa unelmanne myös vuonna 2013!