keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Löytöretkeilijän aika on ohitse

Mitä tapahtui niille lapsuuden unelmille? Ajatuksille, joista nuorina poikina paasattiin? Ensin haluttiin kasvaa aikuisiksi, sitten vannottiin ikuisen lapsuuden nimiin. Sitten tuli vastaan se karu totuus.
Ja ympärillä alettiin aikuistumaan.

Olen edelleen siinä vaiheessa, jossa en halua kadottaa sitä sisälläni elävää ärsyttävää, kaikkitietävää pentua. Sitä viatonta olentoa, jolla on oikeus olla lapsi. Ajatella naiivisti. Nähdä maailma silmin, joka meiltä jo kielletään.
Minä kutsun sitä henkilökohtaisesti tylsäksi maailmaksi. Ostetaan auto, muutetaan maalle. Hankitaan kolme lasta ja perunamaa. Tai mennään oikeisiin töihin ja asetutaan aloillemme. Koirakin kenties. Kiireinen elämä on kohta lasten kasvatusta, töitä ja kotitöitä. Nuku kahdeksan tuntia, herää ruokkimaan jälkikasvusi.

En ole valmis aikuistumaan. En halua sitä. Haluan edelleen olla se lapsi, joka saa katsoa maailmaa niin avoimin silmin. Maailma ei ole tässä huoneessa, tässä kaupungissa. Se on tuolla jossakin ja se odottaa löytäjäänsä. Sanotaan että löytöretkeilijöiden aika on jo ohitse.. Että kaikki tässä maailmassa on jo tutkittu ja nähty.
Miksi tyytyä siihen mitä kirjoissa sanotaan? Eikö sitä kaikkea pitäisi kokea itse? Olet oman elämäsi löytöretkeilijä.

En tiedä mitä selitän. Tuntui vain siltä että aikuistumisesta pitäisi kirjoittaa. Kaikki ympärillä puhuvat vain lapsista, talokaupoista, uudesta autosta tai upeasta uudesta, hyväpalkkaisesta työpaikasta. Ne asiat pelottavat minua. En halua lapsia, en taloa. En uutta autoa tai hyväpalkkaista työtä. Tässä hetkessä olen mieluummin jatkuvasti persaukinen, mutta elän reunalla. Yksi virheliike ja putoan.
Ja se tässä hetkessä on parasta.

Don't ask. I don't know the answer.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Lapsi tarralenkkareissa

Joskus olen kuin rakastunut idiootti. Seuraavassa hetkessä haluan paeta. Pelkään maailmaa, mutta pelkään tuttua ja turvallista enemmän. Joskus kaikki tuntuu niin vaikealta. Arvoituksia pimeässä. Luulet tajuavasi, mutta et tajuakkaan. Se, minkä opit eilen, unohdit tänään. Joskus usko huomiseen horjuu. Tieto lisää pelkoa.

Mutta muistatko ne tavut, joita et millään oppinut lausumaan? Ne tavut, joita hoit päivästä toiseen ja toivoit lukevasi ne oikein. Rakastit niitä, sillä tunsit oppivasi uutta. Pelkäsit, koska et tiennyt opitko oikeasti. Odotit vuoroasi pelonsekaisella jännityksellä. Halusit näyttää osaavasi, mutta pelkäsit epäonnistuvasi. Koet saman tunteen vielä tänäänkin, eikö niin?

Olen lapsi tarralenkkareissa. En osaa sitoa nauhoja, mutta osaan laittaa kengät oikeisiin jalkoihin. Tarralenkkareissa on helpompi juosta, mutta ilman nauhoja olet vain typerä lapsi. Äitini osti minulle nauhalenkkarit. Tunnen olevani valmis niihin, mutta minua pelottaa. Mitä jos nauhat aukeavat ja kaadun eikä kukaan ole nostamassa minua pystyyn?

Tiedän että kaiken oppii ajallaan, kunhan yrittää tarpeeksi. Jos kaadun uusien nauhojeni takia, opin kyllä nousemaan pystyyn. Joku auttaa alkuun ja lopulta osaan nousta itsekin. Pointti on siinä että kaiken oppii ajallaan. Jopa sen, missä pelkää eniten epäonnistuvansa.

Siihen minä haluan turvautua. Ajatukseen että vaikka kusen kaiken tänään, osaan sen kuitenkin kymmenen vuoden päästä. Eilen tajusin jotain, tänään unohdin sen mutta joku päivä se on itsestäänselvyys.
Enkä minä pelkää enää.

tiistai 5. helmikuuta 2013

Se ei johdu sinusta

Synkronoin ipodini ja tajusin sen poistaneen kaiken muun paitsi sen mitä koneeni tiedostoista löytyi. Viime viikonloppuna poistin neljä vuotta elämästäni. Tänään lisäsin kaksi levyä ottaakseni ne aamumatkoilleni mukaan. Ja nyt mukanani on vain nuo kaksi levyä. Koska olin liian lahna laittamaan lisää, vaikka aikaa olisi ollutkin.

Syön muroja. Päässäni kaikuu kysymys; syyttävätkö he itseään kun joudun sanomaan ettei tämä johdu heistä. Etten jätä heitä heidän takiaan vaan koska minun on pakko. Ei ihmisistä vaan maasta. Voinko koskaan olla kokonainen, jos sydän asuu maailman toisella laidalla mutta tärkeimmät hyytävässä pohjolassa? Maassa, joka ei kai koskaan ollut minun.

Yksi paperilappu säätää kaikesta. Saanko elää ja olla, vai palata alistuneena menneeseen. Se tuntuu paikoin niin väärältä. Luulen tietäväni miltä pakolaisista tuntuu. Heistä jotka elävät joka päivä siinä vaarassa että joutuvat palaamaan kotimaahansa, josta pakenivat jotakin. Sillä ei sinänsä ole merkitystä mitä he pakenivat vaan sillä, kuka päätti heidän kohtalostaan. Pelkään sitä paperia.

Millainen se tunne on kun joku sanoo sinulle että kaikki on valmista, ojentaa ne paperit ja sanoo onnea matkaan? Sillä hetkellä tajuat että sinun on sanottava kipeät hyvästit ennen kuin voit nousta peltilinnun selkään. Salaa mielessäni sanon jo noita hyvästejä. Niissä hetkissä, joista nautin eniten.

Älä sano tulevasi käymään, sillä me molemmat tiedämme ettei meillä ole maallista mammonaa sitä varten. Tapaamme silloin kun tulee aikani palata. Edes hetkeksi. Kalpeaan Suomeen. Maahan, jota en ikävöi vaikka ikävääni itkenkin.

lauantai 2. helmikuuta 2013

Se paikka, missä seisot

Tällä viikolla opin tärkeän asian elämästä.. Jos en mitään muuta niin ainakin sen.

Mua on jo jonkinaikaa mietyttänyt tämä suomalainen vaatimattomuus ja tavallaan.. se asenne, missä ollaan heti puolustusasemissa. Tavallaan.. suomalaiset eivät ole valmiita seisomaan sanojensa ja tekojensa takana niin suoraselkäisinä kuin ehkä pitäisi. Olen kuullut ihan liian monen ihmisen kääntävän selkänsä työlleen tai ajatuksilleen, peläten etteivät muut ole samaa mieltä. Esim. "Tein leffan. Se on aika paska." on turhankin yleinen lausahdus mitä olen kuullut enemmän tai vähemmän kuluneen kahden vuoden aikana.

Kuulin ne sanat taas tällä viikolla ja heräsin ajattelemaan asiaa tarkemmin. Kuinka ihminen, jonka pitäisi antaa elämänsä ja aikansa ja rakkautensa ja sielunsa sille elokuvalle, jota on tekemässä.. Kääntää selkänsä samalla hetkellä kun joku kysyy "tykkäsitkö lopputuloksesta?". Se oli shokeeraavaa kuultavaa. Tuli sellainen fiilis kuin.. Jos äiti tai isä kääntäisi selkänsä lapselle. "Miltä tuoreesta äidistä tuntuu?" "No kyllähän se vituttaa".
Jep.

Totesinpa siinä sitten että mä en aio olla se ihminen, joka kääntää selkänsä niille leffoille jota olen tehnyt ja joita tulen tekemään joskus jatkossa. Sama pätee kaikkeen mitä teen. Jos ja kun mokaan. Kun teen sen ääripaskan leffan, jota kriitikot vihaa katsojista nyt puhumattakaan.. Ja joku kysyy olenko tyytyväinen. Voin sanoa että en ole. Mutta jumankauta sanon sen suoraselkäsenä. Ja ylpeänä siitä että tein sen.. Niinkin vaikeaa kun se saattaa olla. Itseasiassa tällä viikolla olin jo testaamassa tätä ajatusta käytännössä ja voin sanoa että kipeää teki.. Mutta jotenkin siitä selvittiin.

Itseasiassa edellisestä lakikirjan osasesta on liian kauan.. Ja tässä olisi ainekset siihen. Joten okei!

Roxx Deckerin lakikirja, osa 11.
Seiso sanojesi, tekojesi takana. Varsinkin jos kyse on sulle elämää suuremmasta asiasta. Älä käännä selkääsi. Älä hylkää ajatuksiasi. Seiso suoraselkäsenä, ota palaute vastaan ja.. pysy kannassasi. Mikään ei ole säälittävämpää kuin nähdä ihmisen kääntävän selkänsä lapselleen.