maanantai 17. helmikuuta 2014

Vai johtuuko huimaus siitä että päästit irti?

Joskus tulee eteen hetkiä, jolloin muurit edessäni ovat korkeita ja joudun miettimään mitä tapahtuisi jos kesken matkan putoaisin. Olisiko joku silloin pitämässä köydestä? Jos, voinko luottaa siihen ettei hän kohmeisilla näpeillään hankaa köyttä poikki. Köyttä, jonka varassa minä roikun. 
Se on osa elämää. Roikut kymmenien metrien korkeudessa ja ainoa asia, joka pitää sinut olemassa, on ihminen köyden toisessa päässä. Uskallanko kapinoida sitä vastaan ja uskooko hän, jos sanon olevani oikeassa? 
Se on kuin ketjureaktio. Minä roikun jonkun varassa, joku roikkuu minun varassani. Hänen takanaan on kolmas ja minun henkeni riippuessa toisesta, hänen elämänsä on jonkun toisen käsissä. Epäröinnin hetkellä jokaista pelottaa eikä silloin voi muuta kuin luottaa. Kun yksi päättää toimia, me kaikki tipumme. Jos hän on yläpuolellani.

Köyden katkaiseminen on helppoa. Se tuo hetken helpotuksen tullessaan ja olo tuntuu kevyeltä. Matkan jatkaminen muutaman kymmenen metriä on helppoa, mutta ylös päästessäsi tunnet tukehtuvasi. Hapen puuteko niin korkealla saa pääsi pyörimään, vai johkuuko huimaus siitä että päästit irti? Et itsestäsi vaan niistä, jotka roikkuivat sinun varassasi.
Köysi on hento väline, joka sitoo meidät yhteen. Joskus sen katkaiseminen tuntuu liiankin helpolta ratkaisulta. Mutta oletko ajatellut että mitä paremmin opimme kiipeämään, sitä kevyempi taakka olemme yläpuolellamme oleville? Ja jos annat mahdollisuuden sinun varassasi roikkuville, he saavat oppia. Sinun taakkasi kevenee kiivetessäsi eikä happi lopu ylös päästessäsi, koska tiedät tehneesi oikein.

Olen kuilun partaalla. Koko elämäni riippuu yhdestä ihmisestä yläpuolellani. Yksi päätös ja minä tipun. Joudun oikeasti ajattelemaan pystyisinkö elämään itseni kanssa, jos viillän köyden poikki alapuolellani. Kuinka paljon se haittaisi? Alhaallahan on kevyt lumikerros pehmentämässä laskua. Ei kukaan kuolisi, mutta häntä sattuisi. Eikä hän ehkä koskaan antaisi sitä anteeksi. Roikun kahden pahan välissä ja kamalinta on että tiedän pystyväni siihen.
Tänään haastan itseni. En halua katkaista köyttä alapuolellani, mutta haluan keventää taakkaa joka saa ihmismielen harkitsemaan puukon käyttöä. Päätän toimia toisin, sillä tavalla jonka tunnen oikeaksi. Tungen puukon takaisin taskuuni ja jatkan matkaani ylöspäin.
Tässä maailmassa oikeita voittajat ovat ne, jotka eivät käytä puukkoa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti