Ja se kutsuu Petoa luokseen

Olen kaislikossa piilosilla ja tuijotan jättimäistä petoa, joka taas on kiinnittänyt kaiken huomionsa palavaan kaupunkiin järven päällä. Teen käsilläni eleen, jolla käsken olla hiljaa ja viiton sitten pieniä ihmisiä jatkamaan pakoaan kaislikon halki kauemmas liekeistä.

Tajuan jotakin ja sydämeni jättää lyönnin väliin.

Kiiruhdan siskonpoikieni perässä palavasta talosta yläkertaan vieviin portaisiin. Kuulen jonkun huutavan. Pysähdyn ja käännyn hetkeksi katsomaan taakseni, jolloin harkitsen aavistuksen. Se riipaisee vain kerran, mutta tämä kaupunki ei ole minun ongelmani. Velvollisuuteni juoksee juuri yläkertaan. Niinpä käännän selkäni ihmisten kärsimykselle ja juoksen puiset portaat viimein ylös, pohtien samalla.. Pitäisikö minun jättää karvakauluksinen viitta taakseni? Se on tällä hetkellä ainoa symboli, joka kertoo siitä kuka olen.

Juostessani, katsahdan vielä viimeisen kerran taakseni. Näen lapsuuden ystäväni viitanhelman katoavan palavan pylvään taakse ja pysähdyn hetkeksi. Tajuan sanomattakin ettei hän hylännyt minua vaan erkani pienentyneestä joukostamme vain voidakseen tehdä jotain hyväksemme. Kiitän häntä mielessäni ja jatkan juoksemista.

Pysähdyn viimein hiekkatielle ja huokaisen helpotuksesta. Palava kaupunki on jäänyt taaksemme ja saatan hetken hengähtää. Kaivan taskustani hopeisen, timantein kirjaillun sormuksen ja katselen sitä hetken. Se näyttää aivan tavalliselta sormukselta, mutta samassa saan ikävän välähdyksen. Tulinen rengas, jota seuraa pedon huuto järveltä käsin. Tajuan ettemme ole enää turvassa.

Käsken poikia piiloutumaan. Nuorempi tekee kuten käsken, mutta pojista vanhempi vaatii päästä mukaani. Pyydän häntä pysymään veljensä luona ja lupaan, etten lähde kuolemaan. Että etsin heidät vielä kun tämä kaikki on ohi. Suutelen pojan päälakea ja käsken tuota kiiruhtamaan. Tiemme eroavat ja lähden itse juoksemaan tietä pitkin vastakkaiseen suuntaan.

Katson sormusta kädessäni ja puhun sille. Haastan Mustan Ruhtinaan vastaamaan uhooni, mutta samassa tämä puhelu keskeytyy vanhan naisen pysäyttäessä minut. Sanon tämän olevan nyt hieman huono hetki, sillä puhun juuri Sauronin kanssa.

Yritän päästä eroon sormuksesta. Heitän sen pellolle aina vain uudelleen, mutta aina se palaa magneetin tavoin luokseni. Ymmärrän ettei minulla ole muuta mahdollisuutta kuin paeta ja jättää kaikki taakseni. Sormus vainoaa minua ja se kutsuu Petoa luokseen.

Juoksen.

ps. mun unimaailma on joskus hyvin, hyvin eeppinen. 

Lunta sataa.

Se värjää valkein timantein ja peittää hennolla harsollaan pahan maan. Katselen kuinka hiutaleet laskeutuvat hiljalleen kädelleni ja sitten katoavat. Tunnen hymynkareen kasvoillani ja kosteuden silmäkulmassani. Jatkan käteni tuijottelua ja jos joku kiinnittäisi minuun huomiota, hän pitäisi minua varmaan hulluna.

Rosoinen timantti laskeutuu kädelleni ja jää siihen odottamaan. Sillä menee hetki, mutta sitten sekin katoaa. Kai se uskalsi jo viipyä luonani hetken pidempään. Seuraava hiutale tuli jäädäkseen ja rentoutan käteni rintaani vasten. Pian se saa pienen kaverin luokseen ja voin jo kuvitella sen jälleen näkemisen riemun. Onhan taivaista tähän hetkeen pitkä matka.

Ympärilläni on hiljaisuus. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, olen viimein yksin. En tunne kylmyyttä, en kipua. En ruumiini lämpöä enkä maailman taakkaa harteillani. Hengitän verkkaisesti ja minusta tuntuu että odotan jotakin. Mieleni kiemurat eivät jaksa enää muistaa mitä, mutta tunne on vahva.

Katson kuinka seuraava lumihiutale laskeutuu korkealta taivaasta ja tipahtaa kämmenelleni. Kaksi edellistä ottavat sen hiljaisina vastaan. Lumi kietoo minut syleilyynsä. Alan vainvihkaa tuntea sen luoman lämmön ympärilläni. Mutta mitä minä vielä odotan?

Aika antoi minulle liikaa itsestään. Hiljaisuuden keskellä olin yksin ajatuksieni kanssa. Ja kun oikein pinnistin, huomasin toivovani anteeksiantoa. Että ne, jotka illalla ovat täällä tanssimassa ja laulamassa, unohtaisivat virheeni ja muistaisivat etten teoillani tarkoittanut muuta kuin hyvää. Olin liian kauan muukalainen ja sellaisena pysymisen pelko kirjoitti elämäni viimeiset sivut. Jos nyt saisin tehdä jotain toisin, en olisi koskaan halunnut mitään itselleni.

Varjo lankeaa ylleni ja suljen silmäni. Kaukaisuudessa kuulen isäni huutavan nimeäni ja kutsuvan minua luokseen. Pysymään hänen kanssaan. Tunnen olevani turvassa hänen vahvoilla käsivarsillaan. Ne ovat ainoa lämpö, jonka tunnen tässä kylmenevässä maailmassa. Huokaisen viimeisen kerran ja kuiskaan

”Hyvästi nyt jää, sinä lempeän lännen lapsi.”

Pitäkää ylimystökorttinne!

Eilen oli hirveä olo. Tärisin ja vapisin. Maailma pimeni ympärilläni eikä lattia pysynyt paikoillaan. Minua oksetti. Olin kalpea kuin lakana ja vanhat meikit olivat pinttyneenä naamallani. Minun ei tarvinut maskeerata itselleni silmäpusseja, ne olivat omasta takaa. Äitini kysyi minulta "joko meikkasit?".
Aamulla minun oli kylmä. Päätä särki edelleen. Niskat olivat tulessa. Maailma pyöri edelleen ja paha olo oli tullut jäädäkseen. Olin nukkunut kuusitoista tuntia. Paikkoja sattui ja nyt en voi muuta tehdä kuin yskiä.
Tämä kaikki kertoo tarinaa vuoden 2013 parhaasta viikonlopusta.

Michael Monroen facebook-sivulta

Tarina alkaa jostain hyvin kaukaa. Tuntui kuin olisin ollut tien päällä viisi yötä, vaikka todellisuudessa niitä oli vain kolme. Nukutut tunnit voidaan laskea kahden käden sormilla. Ja sen, ystävät ja talonmiehet, sen pystyy lukemaan uurteista kasvoillani. Tyhjä katseeni ja siihen sekoittuva typerä hymyni voivat kertoa teille koko tarinan. Yksi näky kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Fyysinen kylmyys on jo kadonnut, mutta mieleni lojuu edelleen syväjäädytettynä jossain Helsingin kaduilla. Muistan karhean posken naamallani ja ne tutut nallekarhun silmät. Pystyn yhä tuntemaan sen lujan rutistuksen, josta tein ehkä liikaakin tulkintoja pienen kuplani sisällä. Nyt sinä olet toipumaan päin, minä olen vain askeleen jäljessä.

Muistan pizzan, katkarapupiirakan ja tosca-kakun. Kahvin. Muistan juoneeni batteryn, mutten muista missä ja milloin. Muistan typerät jutut. Kuinka takin alla voi kaivaa nenää ilman että kukaan näkee. Kuinka Ärpällä ja Justin Bieberillä on lehtolapsi nimeltä Robin. Muistan painimisen hotellin lattialla. Ja sen aidan, joka antoi meille etulyöntiaseman. Joskus on hyvä olla porukan vanhus.

Michael Monroen facebook-sivulta

Mitä muuta muistan? Muistan kuinka nauroimme niille paremmille ihmisille, jotka kolme kirjainta lipussaan katselivat meitä ylhäältä alas. Muistan kuinka kirottu lokki kysyi "keitähän ne oikeat vipit ovatkaan?" ja osoitti merkitsevästi eturiviä. Oman elämänsä vip-vieras. Pitäkää ylimystökorttinne! Minä olen saanut kaiken, mitä olen koskaan halunnut.. Enkä koskaan ole maksanut siitä penniäkään enempää. Nautin pohjasakkana olemisesta.

Muistan kuinka lava meinasi hajota pirstaleiksi. Kuinka lattia jalkojeni alla tärisi yleisön voimasta. Kuinka adrenaliini sai elottoman ruumiini tärisemään. Muistan huutaneeni. Melkein ehkä itkinkin? Ja kiitin teitä.
Siitä että olette yhä olemassa.

Haluan kasvaa vanhaksi ja olla ryppyinen ja harmaa

Tänään annoin rahaa naiselle, joka pyysi sitä ruokaan. Hän käytti sen kaljaan eikä tajunnut minkä reaktion se sai aikaan ihmisessä, joka sille hyvää hyvyyttään ne muutamat eurot antoi.

Lapset potkivat yhtä lasta ojassa. Nainen pyytää rahaa ruokaan, mutta ostaa sillä kaljaa. Mies jäätyy bussipysäkille, koska ketään ei kiinnosta. Vanhukset karkaavat hoitokodeista, mutta siitä syytetään muistisairautta vaikka sitä ei olisikaan. Pieni lapsi itkee vaunuissa, mutta äiti ei reagoi. Mies istuu raiskauksesta vain muutaman vuoden. Lääkäri ei suostu hoitamaan sinua, jos et ole paikkakuntalainen. Jos on kipuja, ota lääkettä. Kadut ovat täynnä kerjäläisiä. Bussien hinnat nousee. Junien hinnat nousee. Ruuan hinta nousee. Ole onnellinen jos sinulla on katto pääsi päällä. Osta nyt lennot pois täältä, sillä kohta sinulla ei ole rahaa niihin.
Isot herrat puhuvat hyvinvointivaltiosta eivätkä näe seiniensä ulkopuolelle. Käyrät kurkut pois kaupoista. Rakennetaan sairaala suolle. Uusi nykytaiteen museo maahan, joka ei sitä osaa arvostaa. Leikataan vähän sieltä ja leikataan vähän täältä. Vanhusten kustannuksella ostetaan kansanedustajille torkkupeittoja. Nostetaan oppivelvollisuuden ikärajaa. Pistetään opintolaina pakolliseksi.

Tiedän, itsepä sen valitsin. Alan, jolla ei ole rahaa ja joka on sitä pahamaineista taidetta. En ole yhteiskunnalle hyödyksi. Minusta ei saa koskaan miljoonan verotuloja enkä pysty pelastamaan taloutta. Mutta luulitteko ettei tämä ollut suunniteltua? Minä teen mitä haluan ja vielä te sen näette. Joskus en maksa enää penniäkään tälle maalle.
Tämä maa tukehduttaa minut. Se kovertaa sieluani. En pysty hengittämään.
Haluan joskus perustaa perheen, mutta en halua kasvattaa lapsia maassa joka kohtelee omiaan tällä lailla. Haluan antaa lapsille paremmat mahdollisuudet elämään, mitä he eivät voi täällä saada.
Jossain on se joku, joka on vain minua varten. Hän ei ole täällä. Ei tässä maassa. Hän on kaukana. Mutta hän on siellä jossakin ja odottaa minua. Tiedän kuka hän on, heti kun näen hänet. Uskon rakkauteen ensisilmäyksellä.
Haluan kasvaa vanhaksi ja olla ryppyinen ja harmaa. Mutta en halua joutua suunnittelemaan pakoa vanhainkodista. Haluan että kun olen vanha, saan arvoiseni kohtelun. Kun kuolen, haluan mennä rauhassa.

Tämä maa on mätä! Uskon että se on aina ollut sitä, mutta tajusin sen vasta silloin kun aloin ajattelemaan omilla aivoillani. Katso ja näe. Älä kuuntele ja usko. Mitä enemmän näen, sitä enemmän haluan pois täältä. Onko väärin haluta parempaa tulevaisuutta?
On.

To a place where the good times roll

Tänään heräsin kuuraiseen aamuun, auringonpaisteeseen ja pieneen pakkaseen. Rutiiniksi muodostuneet murot täyttivät nälkäisen vatsani ja kaksi kuppia kahvia potkaisi aamuni käyntiin. Pieni neliö lattialla osasi kertoa että olen tiputtanut kymmenen kiloa elokuun alun jälkeen. Nyt olisi oikea aika sanoa taas ne sanat;

 I love my life.

Kävelin metsän keskellä ja kuuntelin hiljaisuutta ympärilläni. Se oli musiikkia korvilleni. Sain hetkeksi unohtaa muun maailman ympärilläni ja antaa aikaa itselleni. Sain luvan keskittyä ajattelemaan niitä asioita, joita en malttaisi odottaa ja jotka nostavat väkisin hymyn kasvoilleni. Vaikka niitähän minä ajattelen joka päivä, joka tunti ja joka minuutti. Ne ovat ajatuksissani aina ja kaikkialla.

Ajattelin että jos ja kun pääsen tavoitteeseeni ensi kesänä, maailmassa ei ole mitään mihin en pystyisi.  Enkä enää ikinä palaa niihin pimeisiin hetkiin, jotka olen jo jättänyt taakseni. En koskaan enää anna vihan sumentaa mieltäni vaan keskityn rakastamaan ja olemaan onnellinen. Keskityn niihin pieniin ja suuriin asioihin elämässäni, jotka saavat minut tuntemaan itseni rakastuneeksi. Annan ajastani vain niille ihmisille ja asioille, jotka oikeasti ovat sen arvoisia. Kaiken kaikkiaan, täällähän eletään kuitenkin vain kerran.

Maailmani on murroksessa

Tunnen olevani välitilassa. Sellaisessa hetkessä, missä olen samaan aikaan onnellinen mutta samaan aikaan jokin pieni asia on tunkeutunut sielunrepaleeni sisään ja naksii sitä palasiksi kynsisaksilla. Olen vihainen itselleni, koska en ole siinä mielentilassa missä luulin olevani tässä hetkessä. Tosin en uskonut tämän hetken tulevan näin nopeasti.

Eilen tajusin jotain tärkeää. Olen valmis kääntämään uuden sivun elämässäni. Jättämään osan asioista historian kirjojen sivuille. Yksi aikakausi elämässä on tulossa päätökseen. Maailma on murroksessa eikä se enää pian ole samanlainen kuin millaisena me sen joskus tunsimme.

Olen valmis antamaan uusille asioille tilaa elämässäni. En koskaan tajunnut kuinka paljon olen antanut itsestäni ja kuinka suuri osa minua on rakentunut parin tukipilarin varaan. Joskus oli aika jolloin pelkäsin että kun yksi niistä murtuu, koko elämä romahtaa. On jännittävää huomata ettei niin ollutkaan. Olen tajuamattani rakentanut tulevaisuuteen yhden vankan pilarin, joka nyt pitää tätä tornia kasassa vaikka se vähän myrskyssä huojuukin.

Eilen olin pillahtaa itkuun kauneinpien edessä. Jotenkin yksi kaikkien huulilla ollut kappale sai minussa aikaan reaktion, jota en ollut osannut odottaa. En mitenkään. Mutta kai sillä oli oma paikkansa ja oma aikansa. Eilen ennen puoltayötä. 

Ja sinä huomioit minut juuri sillä hetkellä. Kai sinä näit sen, mitä kukana muu ei nähnyt.

Mut en mä haluu pizzaa

Näin jännän unen viikonloppuna. Siinä oltiin Dregenin keikalla ja sitten joku Niksu-tyyppi tarjos meille juotavaa ja sit Dregenin kitaristi tuli jatkamaan siitä mihin Niksu jäi.
Eiku ei.. Se oikeesti tapahtu!

Nyt on pakko sanoa että oudoin viikonloppu vähään aikaan. Se alkoi hilpeästi rypäleitä natustellen ja asiasta jos toisesta turisten.. Ja sitten se päättyi siihen että kolme tyyppiä röhnöttää pizza-laatikoiden alla ja katsoo Twilighteja (Lee Pace!).
Näin siis Turskaa viime perjantaina odotellessani Willua saapuvaksi Tampereelle. Siellä me sitten istuttiin perseet jäässä kylmällä rapulla ja mietittiin maailman menoa, puhuttiin syvällisiä tulevaisuudesta ja vähän ehkä paskastakin. Shokeerattiin toinen toisiamme ja vähän ohikulkijoitakin.
Willu tuli ja sitten suunnistettiin Stockan yläkerran Fazer-kahvilaan juomaan ökykallista kahvia. Ja sitten Tuuri sai uuden lempinimen, Turska. Turska halusi ruokaa, joten mentiin Mäkkiin.

Ja sitten asiat alkoi mennä oudoksi. Siirryttiin Klubin edustalle ihmettelemään että mistäs sitä pitäisi päästä sisään. Oikea ovi kun löytyi, joku Niksu-mies halusi tarjota meille juotavaa koska rock'n'roll on parasta. Sitten se ilta jatkui niin että mulla ainakin oli jatkuvasti kaksi lonkeroa kädessä. Kunnes ne lonkerot muuttuivat viskillä terästetyksi kokikseksi ja vodkaisaksi appelsiinimehuksi.

Dregen oli paras. Märvelit oli edelleen vähän pelottavia. Oli muuten ensimmäinen keikka ikinä, jolloin lähdin kuselle kesken keikan. Ja pääsin vielä eturiviin takaisinkin vaikka suunnitelmana oli siirtyä sinne reunaan tsiikailemaan.
Noh.. Keikan jälkeen minä ja Turska lähtiin sitten mukavassa nosteessa ottamaan yhteiskuva Märvelin laulajan kanssa. Nyt tuli mieleen Turskan ihanat vilkuttelut.

No niin se ilta sitten jatkui ja lopulta istuttiin Michelin kanssa ja annettiin itsestämme loistokas kuva varmasti. Valomerkin tiimellyksessä lähdettiin sitten ulos ja kohti mäkkäriä. Matkalla törmättiin Dregeniin neljän pizzalaatikon kanssa. Ja se huusi meidän perään että "What's wrong with them?!" No arvaa! Sun kitaristis.

Muut asiat voidaan ehkä jättää Klubin ja meidän välisiksi. Niin on kai kaikkien kannalta parempi.

"Do you have any food downstairs?"

"No..? We already ate everything. Why?"

"Cause when finnish people are drunk, they get really hungry. And we are very drunk.. and very hungry."

"I can see that.."

"PIZZAAAHH!!  Four pizzas!"

"Get us home!"

"What's wrong with them?!"

"En mä haluu pizzaa.."

Kiitos Dregen, Michel, Niksu, Willu, Turska, Johanna ja Lee Pace tästä viikonlopusta. On edelleen vähän hämärän peitossa vähän kaikki.

Sillä taistelemalla emme saavuta mitään

Miksi ikkunan takana on niin pimeää? Varjot ovat kadonneet eikä aurinkoakaan näy. Se tuntuu luonnottomalta. Ulkona tuulee ja on märkää. Kaikki värit ovat poissa ja harmaa syksy on viimein saapunut. Ei se mitään, koska joku kerran sanoi että kaikki kuollut on kaunista. Ja kai hän puhui totta.

Mikä tätä maata riivaa? Miksi tänne jätettiin meidät, jotka pimeydestä nautimme. Nauramme muiden vahingolle ja vittuunnumme kun pilkka osuu omaan nilkkaan. Intohimo on rikos, josta vaietaan ellei siitä ole näkyvää hyötyä yhteiskunnalle. Värit ovat vääryyttä. Me palvomme harmautta ja rahaa, jota meillä ei ole.

Mikä on väärin tässä maailmassa? Tuntuuko sinustakin joskus siltä että näkymätön koura sulkee sydämesi sisäänsä etkä saa enää henkeä? Vai olenko se vain minä? Pelkään että jonain päivänä tähtemme sammuu ja valtaapitävät kaatavat meidät. Olemme pienillä barrikadeillamme, mutta olemme yksin. Tällä hetkellä pakeneminen olisi fiksuin ratkaisu, sillä taistelemalla emme saavuta mitään. Emme tänään.

Joten jos juoksen, juoksetko kanssani? Jos löydän paikan jossa aurinko nousee lännestä, tuletko mukaani? Oletko valmis hyppäämään, jos pidän sinua kädestä?

Pidä minua kädestä.

Puhuin siitä kai liian kauan

NYT LOPETA. JÄTÄ MUT RAUHAAN. MENE POIS. HÄIVY. ÄLÄ TULE TAKAISIN. EN HALUA SINUA.

Tämä on ajatuksenjuoksua. Pelkkiä sanoja paperilla. Päästän ulos sen pahan joka minussa velloo. Häädän sen sisimmästäni. Olen vahvempi. Löydän taas tieni vaikka eksynyt olenkin. Tajusin että tarvitsen jonkun näyttämään tienviittaa. Näen pääbaanan, mutten kävelytietä. Minua vituttaa. En pidä siitä. Haluan olla iloinen. Siksi en kuulu tänne, tähän maahan.
Suomalaista melankoliaa? Se asuu minussa, mutten halua antaa sille itseäni. Minä olen jotain enemmän. Haluan saavuttaa jotakin mutta tunnen tukehtuvani. Tämä maa ei ole minun. Sinä kai luulit sitä teinihömpötykseksi, mutta minä tiedän paremmin. Se lähti sellaisena, mutta mitä enemmän luen, sitä varmempi olen.
Usko tai älä, minä lähden pois. Juoksen keskellä tietä kunnes tulen meren rantaan. Mutta en lähde sinne minne sinä luulet minun menevän. Puhuin siitä kai liian kauan. Nyt tieni vie minua toiseen suuntaan. Ja olen onnellinen.

Tiedän että siellä jossakin taivaanrannassa minua odottaa uusi elämä. Uusi alku. Jätän taakseni ne paskat asiat itsestäni. Olen aloittanut sen jo. Siksi kai niin paljon pelästyinkin tätä mielentilaani, koska luulin jättäneeni sen jo taakse. Mutta kai se on ihmisen oikeus olla välillä vittuuntunut?
Olen vittuuntunut myös siellä jossakin. Mutta toivon että siellä vitutustani ei ruokittaisi vaan siellä olisi joku, joka olisi nostamassa pystyyn kun kaadun. Ei polkemassa alaspäin.

NYT LOPETA. JÄTÄ MUT RAUHAAN. MENE POIS. HÄIVY. ÄLÄ TULE TAKAISIN. EN HALUA SINUA.

Tajusin palaavani ajatuksissani liian paljon taaksepäin, enkä halua sitä. Katso tulevaisuuteen. Siellä näet sillan, jota pitkin juosta taivaanrantaan ja ehkä jonakin päivänä takaisin. Sitä et voi polttaa, se on tehty kullasta.

Ps. En puhunut sinulle tai sinusta. En ole enää pitkään aikaan puhunut sinusta. Puhun itselleni ja itsestäni.

Mutta et löydä valoa ellet näe varjoa

Olen joutunut pahaan paikkaan, jossa joudun kyseenalaistamaan omaa ajatusmaailmaani. Annanko periksi vai taistelenko? Jälkimmäinen on aina se oikea polku, mutta pitääkö minun tämän kerran astua sivuun? Löydänkö enää tietä jos nyt poikkean? Voinko antaa itsestäni vain puolet, onko se okei? Haluan antaa kaikkeni mutta sisimpäni on ristiriidassa.
Yksi pieni asia sai maailmani heittämään kärrynpyörää. Olen vihainen ja minua ärsyttää. En pidä siitä. En pidä siitä että olen tässä mielentilassa. Se ei tiedä hyvää. En halua sitä. Haluan antaa sen eteenpäin. Pistää pahan kiertämään ja unohtaa. Onko se okei? Ei. Tosiasiassa minun on nieltävä ylpeyteni, mutta miksi se on niin vaikeaa?
Ole uskollinen, kunnioita muiden päätöksiä. Ole rehellinen. Se ei ole aina niin helppoa. Tämän haasteen edessä en halua lannistua. Otan vastaan roolin, joka minulle on tarjottu. Kannan korteni kekoon enkä anna olla. Tämä on minun elämäni ja minä taistelen. En astu sivuun, en lähde väärille poluille. Pidän pääni ja käännän kasvoni valoon. Mutta et löydä valoa ellet näe varjoa. Sehän tästä hullua tekeekin.

Oletko koskaan tuntenut samoin?

Tunsin oudon lämmön sisälläni. Aivan kuin olisi rakastunut, mutta ei ole ketään kehen olla rakastunut. Aivan kuin se joku olisi jossakin, mutta en ole löytänyt häntä vielä. Mitä se lämpö yritti kertoa? Se typerä hymy kasvoilla vaikka vain ajoin autoa. Onko jossain joku, joka juuri sillä hetkellä tunsi samoin? 

Huomasin ympärilläni olevan hiljaisuuden

Haluan taas kertoa sitä samaa tarinaa, joka on saapumassa käännekohtaansa. Vai onko se jo ohitettu? Numerot pienenevät enkä ole enää väsynyt. Tänään juoksin luonnon keskellä ja huomasin ympärilläni olevan hiljaisuuden. Pysähdyin katselemaan tumman sinistä järveä kaukaisuudessa. Ruska ympärilläni on käymässä nukkumaan. Huuru maassa muistuttaa minua tulevista kylmistä öistä paksujen vilttien alla. 

Elämä on kaunista.

ps. Lisää kuvia Devissä.

Sauna, kahvi ja salmiakki

Mulla on jo jonkin aikaa ollut sellainen kummallinen tunne etten ole enää kokonainen. Aivan kuin osa minusta olisi jäänyt jälkeen tai hypännyt suuren hypyn tulevaisuuteen. Olen tajuttoman onnellinen (ellei joku tampio sitä jo edellisestä merkinnöistäni ole tajunnut..) ja elämä hymyilee. Eikä tämä puolikkaana oleminenkaan haittaa, se on enemmänkin jännittävää kuin surullista. Se pistää ajatuksen juoksemaan taas sinne missä toinen jalkani jo on.

Eilen oli huippua. Juuri kun luulin ettei bändi voi enää paremmaksi muuttua niin ne teki sen kuitenkin. Enää en epäile tippaakaan ikinä, koskaan; tämä bändi pistää kokoajan paremmaksi ja se on aivan tajutonta. Ottakaa mallia ihmiset, niin sitä livekeikka vedetään!
Plus, oli tosi jees päästä kuuntelee sound checkiä sisälle koska keikka oli aivan liian lyhyt. Jos nyt jotain marinaa täytyy sanoa.

Kävin äsken saunassa. Olin aivan unohtanut kuinka täydellinen paikka sauna on. Heitin kaksi ämpärillistä vettä kiukaalle ja voi että. Sitten kun mulla on isona oma talo, jossain päin maailmaa, niin haluan sinne saunan. Se ei ole toive, se on elinehto. Se on yksi niistä harvoista asioista, joita jään Suomessa kaipaamaan. Se ja salmiakki, koska mikään ei voita kahvia ja kunnon tujua salmiakkia.

Ulkona on ihana syksy. Aivan tajuttoman ihana syksy. Kaikki puut on keltaisia tai punaisia ja haluaisin vain juosta kameran kanssa ikuistamassa tätä aikaa. Se on niin upeaa katseltavaa ja koettavaa. Tänään alkoi onneksi syysloma, joten melkein mikään ei estä mua juoksemasta pitkin metsiä. Aion harrastaa sitä ensi viikolla enemmän tai vähemmän.
Parasta tässä syksyssä on myös se että olen laihtunut seitsemän kiloa. Noin! Nyt se on sanottu ääneen! Ja ei jumantsuikka mikä fiilis! Tästä on matka vain eteenpäin, kaikissa matkan olomuodoissa.

Tsekatkaas vähän mun kuvia Devistä!

Se on se asenne jolla täällä selvitään

Nyt on niin paljon erilaisia tunteita ilmassa, joten on yritettävä saada ne tekstiksti. Keventää taakkaa, joka tästä hyvästä olosta syntyy.. Niin sanoakseni. Joskus pari vuotta sitten en olisi uskonut että hyvä olo voi paisua sisällä niin vahvaksi että se on pakko purkaa ulos jottei pakahdu. No, se on mahdollista.

Olen muutosvaiheessa kaikin mahdollisin tavoin. En osaa tai halua selittää sitä kaikkea sanoin. Tajusin että suurin este elämässä olet sinä itse. Jos koko ajan pelkäät toteuttaa itseäsi, tutustua uusiin ihmisiin, ottaa riskejä ja jotenkin.. olla oma itsesi niin ehkä jotakin pitää muuttaa. Se ei ehkä ole iso asia, mutta pienikin asia voi estää sinua olemasta itsesi. Minä voin ylpeänä sanoa että olen tajunnut sen oman riippakiveni ja olen nyt häätämässä sitä itsestäni. Se on mahtava tunne! Tiedän olevani taas askeleen lähempänä unelmien toteutumista, koska kohta en enää itse ole itseni tiellä.
Pakko sanoa tämän valaistumisen myötä että ihmisen kauneus syntyy siitä että hän itse tuntee olevansa kaunis ja on siksi onnellinen. Se ei ole ulkonäkö eikä sisin, ne ovat asioita jotka vaikuttavat tietysti mutta suurin vaikuttava tekijä kauneudessa on itsevarmuus ja rentous omasta itsestään. Ja ne asiat syntyy juuri sillä että tutkii itseään, löytää itsestään sen mikä pitää itsensä paikallaan, ja tuhoaa sen. Turha jännitys ja pelko katoaa ja olet vihdoin onnellinen.

Tällä hetkellä elän ajassa, jossa kaikki asiat vain tuntuvat loksahtelevan paikoilleen. Tätä on jatkunut jo vuoden päivät, mutta jännittävää on se että tämmöiset aikakaudet ovat yleensä lyhyitä. Siksi otan tämän ajan nyt sellaisena.. pässinä, joka puskee minua eteenpäin. Olen tajunnut valtavan suuria asioita kuluneen vuoden aikana. Olen tehnyt suuria päätöksiä koskien tulevaisuuttani ja antanut niille aikaa toteutua. Ja antanut itselleni aikaa lähestyä tulevaisuutta rauhassa ja ajan kanssa. Jatkuvasti sisälläni velloo tunne siitä etten millään malttaisi odottaa, mutta toisaalta olen niin onnellinen tässä hetkessä että haluan edetä rauhassa. On hienoa huomata että aikaa on. Minun ei tarvitse kiirehtiä.

Kuva: Sabina Köteleki

Elämä on ihanaa! Syksy saa tulla ja talven pakkaset. Olen valmis kohtaamaan sen ajattoman pimeyden, joka syksyn myötä tulee. Tänä vuonna se ei syökse minua mihinkään.. pimeään vaan tänä vuonna kerään energiaa ympäröivistä asioista! Elämä on ihanaa, se on se asenne jolla täällä selvitään.

Laughing like we're crazy

Uuteen aamuun on helppo herätä silloinkin kun se olisi vaikeaa. Huomaan hymyileväni vastaantulijoille. Keltaiset lehdet ovat tippuneet jalkoihini. Ne rapisevat askelteni alla. Pilvisen taivaan lävitse paistaa aurinko.

Olen onnellinen tässä hetkessä. Ympärilläni on parhaat ihmiset ja kupillinen kahvia. Olen sisäistänyt sen tosiasian ettei tämä hetkeni kestä ikuisesti, mutta myös sen ettei sen tarvitsekaan. Olen onnellinen nyt, olen onnellinen huomenna.

Laughing like we're crazy

Nothing mattered

Nothing fazed me

We were younger then

So much younger then

Everything seems rotten through

The eyes of the forgotten

And we were dumber then

So much dumber then

Well have I judged a book by how its bound

Am I lost or am I found

And are you with me

Are you with me now

Come back from the dead

You've been inside your head for too long

Are you with me now

Find the places that scare you

Come on I dare you

Are you with me

Are you with me

The years they took their toll

And all the things I can't control

Come back to haunt me now

Almost taunt me now

Whats left to be afraid of

We found out what we are made of

And we've come this far

We both have the scars

Have I ever judged a book by how its bound

Am I lost or am I found

And are you with me

Are you with me now

Come back from the dead

You've been inside your head for too long

Are you with me now

Find the places that scare you

Come on I dare you

Are you with me

Well have I judged a book by how its bound

Am I lost or am I found

And are you with me

Come back from the dead

You've been inside your head for too long

Find the places that scare you

Are you with me now

Come back from the dead

You've been inside your head for too long

Are you with me now

Find the places that scare you

Come on I dare you

OH

Come on I dare you

Are you with me

Ja tinasotilasarmeija tukki toisten suut

Näiden vuosien aikana olen  huomannut että teidän kanssanne kaikki tunteet ovat aina suurempia. Jos olet vihainen, vihaat koko sydämelläsi. Jos olet surullinen, itket silmät päästäsi. Jos olet pettynyt, haluaisit paiskoa tavaroita seinille. Jos olet rakastunut, olet todellakin rakastunut. Ei ole tunnetta, joka olisi "ihan ok".

Viikko sitten näin jotain, mitä en olisi ikinä halunnut nähdä. Näin kuinka hyvin alkanut päättyi niin huonosti että se sai minut pelkäämään. Oikeasti, pelkäämään. Neljäkymmentäseitsemän keikkaa enkä ole kertaakaan pelännyt, minun ei ole tarvinut. Ja nytkään en pelännyt itseni takia vaan teidän takia. Mitä nyt tapahtuu kun kaikki lähtevät vihaisena kotiin?
Seuraavana päivänä totesin teidät supermiehiksi.

Joku Ylen kuvaaja otti kuvan, kiitos siitä.. kai.

Seuraava aamu valkeni aurinkoisena ja kaikki kyselivät samaa asiaa; onko missään tapahtunut mitään? Ei. Ei ole. Suuntasimme ABC:lle aamukahville ja miettimään mitä nyt. Päätimme lähteä Kuopioon, vaikka pieni epäilyksen siemen sisimmässämme kytikin.
Sitten kesken matkan kaikki muuttui ja olomme nousi yhden pienen tiedonkipinän ansiosta tajuttomasti. Kai sitä voisi kutsua energiabuustiksikin.

Se sama Ylen kuvaaja otti toisenkin kuvan.....

Kuopio osoitti olevansa parempi paikka. Kaikin puolin. Eturivissä meidän läsnäoloamme kiiteltiin. Silloin olisin ensimmäistä kertaa voinut itkeä onnesta. En tajua miten te teette sen, mutta nyt oli tärkeää nähdä teidän energisinä ja ihanina. Niinkuin aina ennenkin. Joka kerta neljänkymmenenkuuden keikan ajan. Antakaa lehdistön puhua paskaa, antakaa elämättömien kommentoitsijoiden morkata. He eivät tiedä mitään. Me tiedämme.

Kuopio RockCockin fabosta

Ja nyt, tämän koettelemuksen jälkeen, koen olevani entistä enemmän rakastunut. Kun se aika tulee etten enää voi seistä omalla paikallani, tulen itkemään katkerat kyyneleet. Mutta nyt ainakin tiedän että te selviätte mistä vaan. Olettehan supermiehiä. Ja se on tärkeintä tällä hetkellä.

Kiitos kesästä, nähdään syksyllä!

Tämä on kuin kolmiodraama

Muistan sen ajan kun elin elämääni niin kamalassa synkkyydessä että koin syntyneeni väärällä vuosikymmenellä. Halusin matkata ajassa taaksepäin ja elää menetetyt vuosikymmenet uudestaan. Se synkkä jätkä asuu minussa vieläkin, mutta nyt, ensimmäistä kertaa elämässäni haluaisin matkustaa ajassa eteenpäin. Hypätä ajanjaksoja ja laittaa kellon tikittämään nopeammin. Kai se kertoo jostakin muutoksesta parempaan, eikö?

Olen tajunnut jotain tärkeää. Elämä ei ole jotakin, mitä tapahtui vielä silloin kun et itse ollut syntynytkään. Olisin ehkä halunnut elää silloin 1900-luvun alussa kun joku kova jätkä keksi kameran ja elokuvan. Sitä aikaa kun elokuvantekijät olivat maailman pohjasakkaa. Olisin ehkä halunnut elää silloin kun nuoret alkoivat kapinoimaan vanhempia vastaan. Olisin ehkä halunnut elää Scorpionsin viiksien pelossa ja menetettyä vuosikymmentä juuri ennen syntymääni. Mutta ehkä siihen oli syy, miksi synnyin uudelle, alkavalle vuosikymmenelle.

Joku random nainen kertoi minulle etten voi tietää asioita, jotka tapahtuivat ennen syntymääni. En voi tietää lastenohjelmia, joita näytettiin ennen lapsuuttani. En voi muistaa elokuvia, jotka olivat ensi-illassa ennen syntymääni. Entä musiikki? Kai sekin on jotain, mitä en voi kokea koska en elänyt silloin. Ja minä vain ajattelin, voi kumpa tietäisit paremmin. Miten pieni maailmankuvasi onkaan?

Tunnen muutoksen tuulet. Eilen aurinko laski selkäni taa ja tajusin jotain merkittävää. Ajan itään päin. Sillä hetkellä tällä tiedolla tuntui olevan enemmän merkitystä kuin millään muulla. Osoitin kädelläni suuntaan, jossa kuvittelin tulevaisuuden odottavan ja se tuntui hassulta. Elämä tuntuu jakautuvan lohkoihin ja erilaisiin paloihin. Sitä haluaa kaiken, mutta osa siitä kaikesta on asettunut liian lomittain toistensa kanssa. Ja se tarkoittaa väkisin sitä ettet voi saada molempia asioita. Olen tajunnut tämän ja se saa minut surulliseksi.

Mutta nyt ei ole oikea aika olla surullinen, koska sitä valintaa ei ole vielä täytynyt tehdä. Se lähestyy, mutta sen aika ei ole vielä. Tiedän jo vastauksen, mutta en haluaisi luopua siitä toisestakaan. Tämä on kuin kolmiodraama. Kun rakastat kahta samaan aikaan etkä osaa päästää irti siitä väärästäkään vaikka tiedät että niin on pakko tehdä ennemmin tai myöhemmin. Saammehan vielä hetken olla kolmestaan?

Tämä merkintä kertoo siitä valinnasta. Se haluaa sanoa ääneen ajatukseni, mutta minä pelkään tehdä sitä. Pelkään tämän kaiken olevan lopun alkua ja ettei minusta pian ole jatkamaan sitä. Mitä sitten tapahtuu kun paikallani seisoo joku toinen?

You'll be the beast and I'll be the beauty beauty

Hei kusipäät, ottakaa banaanikakkua!

Nyt on aamu. Minua väsyttää. Ääneni on jäänyt Lahteen ja nenäfetissistäni huolimatta olisin enemmän kuin valmis myymään oman klyyvarini parhaiten tarjoavalle. Joku koski niskoihini ja olin kuolla siihen tunteeseen kun veri kuohahtaa pääkoppaani. Sen ei kuulu mennä niin. Siellä ei ole kiertänyt veri moneen vuoteen. Ja syytän siitä sinua.
Hauskaa on että edellisistä festareista on nyt kolme päivää.

Keri Kelli. Rakkaus.

Hyvinkää. Hyvinkää. Joku biisi koettaa löytää sanansa pääkopassani. Mikä se oli mikä liittyi Hyvinkääseen? Jokin iskelmäbiisi, joka kertoo menetetystä rakkaudesta ja pitkistä kesäöistä. En muista sitä.
Sekoitan Hyvinkään ja Riihimäen toisiinsa. Kaksi kyläpahasta keskellä metsää. Puhun tuhansista riihimäkeläisistä kun tarkoitan hyvinkääläisiä. Siitä illasta muistan alkoholisoituneet naisihmiset, jotka näkivät Hanoi Rocksin jo kasarilla. Michael on ihana ja Taxi Driver paras biisi ikinä. Rikoin yhden täyden muovimukillisen lonkeroa eikä se raukka edes tiennyt mikä siihen iski. Muistan kymmenet kyynerpäät kylkiluideni välissä. Joku makaa maassa ja muut tappelevat. Michael puuttuu asiaan ja käskee ihmisten rakastaa toisiaan tai tuo antaa kaikille turpaan. Sopii mulle, kiitos!

Kouvola. Jep.

Sinä ja minä pienessä punaisessa mökissä keskellä metsää. Ihmettelen yhä kuinka emme saaneet riesaksemme edes yhtä hyttystä ja sinä löydät heti lähdettyäsi lepakon yöuniasi häiritsemästä. Kuten niin moni muukin asia viime aikoina, myös tämä lepakko muistuttaa minua jostakin tulevasta. Se ei ole myrkyllinen, mutta missä luulet myrkkylepakkojen asustavan?
Wilhelm kiljuu unissasikin. Kun kuulet sen kerran, et voi enää koskaan olla kuulematta. Keltaisia miehiä. Beba, hehehe. Aivot jäivät narikkaan seitsemän vuotta sitten. Vain yksi mies osaa tehdä verellä roiskimisesta taidetta.
Sinä ja minä, kaksi paskaista patjaa. Ilmalla täytettävä palmu. Helvetisti pahvilaatikoita. Kahvinkeitin. Nurkassa pahvisia elokuvahahmoja. Se on meidän unelmamme.

Hyvinkää.

Kaikki tiet vievät Roomaan, minä lähden Kouvolaan. Tämän biisin omistan kaikille niille onnettomille sieluille, jotka raahasivat perseensä tänne Jumalan selän taa. Paikkaan, jossa on kaikkea kivaa betonista. Et erota meitä Tshernobylistä. Mutta onhan meillä sammakoita ja kiva huvipuisto. Ja betonia. Ja me rakennamme sairaalan keskelle suota, koska jonkun idiootin mielestä se oli hyvä idea.
Se ilta oli omituinen. Asuin yli kaksikymmentä vuotta täällä eikä kukaan edes sylkäissyt meidän suuntaan. Sitten muutan Tampereelle ja Tampereen keikat loppuvat kuin seinään. Kaksi vuotta myöhemmin löydän itseni Kouvolasta keikalta. Mutta se keikka oli loistava. Rakkaudella ja suurella sydämellä, älkää tehkö tätä uudestaan.

Lahti.

Lauantaina heräsimme jäätävään aamuun. Katkonaisia unia. Aurinko neljältä aamulla. Kurkku kipeänä. Nenä räkää valuen. Edellispäivän meikit yhä naamassa. Tukka paskasena. Suihku tuntui kaukaiselta muistolta. Unelmoin hammasharjasta. Kahvi, koska viimeksi sain kahvia? Kissanpaska suussani vei nälän mennessään. Edes Pelle ei nostattanut tunnelmaa.
Hiirenpaskan seasta löytyi myös kaksi Kouvostoliiton sankaria, jotka saatiin hereille vain banaanikakun voimalla. Itsekäästi hylkäsimme heidät Kouvolan rautatieasemalle kauniiden sanojen saattelemana.. Ja sitten kaasu pohjassa huristimme kotiin, jossa meitä odotti ruoka. Kahvia. Suihku. Hammasharja ja mikä parasta; lääkkeet. Elämä alkoi hiljalleen voittaa. Muisto Levistä mielessäni.

Dinko.

Se oudon outo tunne kun juokset tuhatta ja sataa mäkeä alas samalla kun pahin kirosana soi korvissasi. Juokset kuin viimeistä päivää vain todistaaksesi kepeästi maailman järkyttävintä näkyä; sukkahousut ja niiden päällä uimapuku. Se myötähäpeä. Ei kiinnosta onko hän siskosi vai serkkusi, hänen ei pitäisi nousta lavalle. Ei ikinä. Eikä hänen varsinkaan pitäisi kertoa härskejä vitsejä. Nimen jätän pois tästä merkinnästä, koska taisin sillä häpäistä jo edellisen tuotokseni.
Nahkatakkinen tyttö ja levoton Tuhkimo. Hämähäkkimies, mutta ei lakattuja varpaankynsiä. Odotin jotain suurempaa, mutta karu totuus on että jouduin pettymään. Olitte unohtaneet sen jonkin kotiin, enkä tiedä mikä se on. Nyt kuuntelen tuota koiraotusta ja toivon tämän muistikuvan katoavan mielestäni. Palauttakaa joku takaisin se, mitä oli ennen lauantaita.

Miesten vessassa.

Lahti on pelottava paikka. Jotenkin se on Hyvinkään ja Kouvolan sekoitus, jossa yhdistyy myös joku oma.. vibansa, jota ei osaa selittää. Joku mies neuvoo sinua miten keikalla kannattaa varoa painetta, joka syntyy keikan alkaessa. Me tiedämme paremmin. Se paine syntyy vasta tokan, kolmannen biisin aikana.  Joku vanha nainen kutsuu sinua pennuksi ja käskee lopettamaan. Hänhän tuli kesken keikan siihen viereesi ja on aivan oikeutettu änkemään eturiviin vaikka ne paikat on varattu jo aikaa sitten? Tunnen olevani magneetti. Tönäisen takanani tönivän naisen kauemmas, mutta se lösähtää selkääni kuin.. Kuin se mangeetin toinen puoli. Järkkäreitä ei kiinnosta, koska vaaratilannetta ei ole. No mene sitten pois siitä häiritsemästä? No, aina auttaa jos ottaa askeleen kauemmas. Well..
Pizzaa Lahden yössä. Pissalla miesten huumeluolassa, jota myös vessaksi kutsutaan vaikka valot kertovatkin toista.
Se oli aika jännä rundi se.

ps. en löytänyt kouvola-biisiä. Yhyy.

Tää maailma on tehty meitä varten

Riihimäki. Kaksi vuotta sitten nähtiin Dregen ensikerran Makkosten riveissä. Olimme juuri sanoneet katkerat jäähyväiset Gingerille. Se oli hieno keikka se. Se oli silloin festarikesän alkusoitto. Siitä lähti unettomien öiden maratoni. Jokin, mikä omalla tavallaan on ikuistettu ranteisiimme. Omalla tavallaan. Sekin.

Silloin olimme jonottamassa. Odottamassa lukittujen ovien takana. Sietämässä armotonta kuumuutta ja järkkärisetien oudoksuntaa. Tämä vuosi oli erilainen. Ovet olivat jo auki kun saavuimme paikalle. Tiesimme juoksemisen turhaksi, mutta silti sitä kiiruhti askeliaan. Eturivi oli mennyttä, sen näki jo kaukaa. Meidän ja paikkamme välissä oli sadoittain.. en tiedä miksi niitä pitäisi kutsua.

Se oli sniikkailun festivaali. Cheekin aikana iloisia ilmeitä. Varo varpaitasi. Edessäsi tanssiva keski-ikäinen ei tunne armoa. Hän on tullut bailaamaan. Rynnimme ohi. Olemme tulleet voittamaan. Mikään ei estä. Hakataan kaikki meidän ja bändin välistä. Hirveää rynnimistä. Olemme voittajia!

Katso taaksesi. Siellä ei ole ketään.

Riksun fabosivuilta.

Haloo Helsinki. Se oli ihan fine. En vain tuntenut oloani kotoisaksi. En tuntenut kylmää aitaa käsissäni. Edessäni oli edelleen joku. Joku, joka otti siltä keikalta viisisataa samanlaista kuvaa. Teki mieli muistuttaa horisontista. Tai siitä että bändissä on muitakin kuin laulaja. Se oli kameran väärinkäyttöä. Ihan itketti. 

Mutta olin sujut sen kanssa. Ainakin sen jälkeen kun nämä tytöt jättivät paikkansa ja löysimme tiemme omalle paikallemme.

Apulanta. Se on hyvä bändi. Niillä oli hauskoja juttuja. Ja stetsonit. Ja ne oli pikkupoikia villissä lännessä. Rihiimäki on paska mesta, mutta oltiin kovempia kuin helsinkiläiset. Lyrsyt unohtui ja silleen. Niillä oli yksi fani ja sekin itki. Se oli kyllä sympaattista. Halollakin oli yksi fani, joka osasi kaikki lyrsyt ulkoa. Se oli pelottavaa. Ihan kuin olisi peiliin katsonut.

Dregenin fabosivuilta.

Makkoset oli parhaita. Sitä saattoi viimein hengittää. Oltiin taas kotona. Keikan jälkeen kolme keski-ikäistä ja yksi nuori tappeli Steven heittämästä pyyhkeestä. Kysyin niiltä tiesikö ne kuka sen pyyhkeen heitti. Keski-ikäinen mies sanoi niiiin itsevarmana että se kitaristi.. Se Dregen. Revettiin. Ei. Niin kamalaa. Sitten ne meni leikkaamaan sen pyyhkeen neljään osaan, koska kukaan ei osannut luovuttaa. Nyt joku keski-ikäinen kehuu työkavereilleen saaneensa Michael Monroen pyyhkeen.

Oli raju päivä.

ps. saatiin puskasta parkkisakko.